Muu­ta­ma viik­ko sit­ten Toh­ma­jär­ven Nuo­ri­so­val­tuus­to kir­joit­ti mie­li­pi­de­o­sas­tol­la nuo­riin koh­dis­tu­vas­ta yleis­tä­mi­ses­tä. Ai­he jäi vai­vaa­maan miel­tä. Mo­net asi­at ovat vuo­sien saa­tos­sa muut­tu­neet, mut­ta nuo­riin koh­dis­tu­vat en­nak­ko­luu­lot ja yleis­tä­mi­nen ei­vät.

En ole ob­jek­tii­vi­nen asi­aa kom­men­toi­maan, kun sa­man ka­ton al­la asuu 15-vuo­ti­as, it­se­näi­sen elä­män­sä kyn­nyk­sel­lä sei­so­va mo­poi­le­va nuo­ri mies. Kir­joi­tuk­se­ni muo­tou­tuu­kin to­den­nä­köi­ses­ti äi­din rak­kau­del­la ja kul­tai­sil­la muis­toil­la vä­rit­ty­väk­si toi­vei­den paa­tok­sek­si. Mut­ta an­taa men­nä, kun elä­mä hy­myi­lee ja ke­vä­tau­rin­ko­kin ik­ku­nas­ta sil­mään häi­käi­see.

Mi­nun­kin nuo­ruu­des­sa­ni pä­ris­te­lim­me mo­poil­la ja he­rä­tim­me pa­hek­sun­taa. Lii­kuim­me lau­mois­sa, ko­koon­nuim­me nuo­ri­so­ti­las­sa, gril­lil­lä tai mis­sä mil­loin­kin. Hoi­dim­me so­si­aa­li­sia suh­tei­ta lan­ka­pu­he­li­mes­sa, luim­me Suo­sik­kia ja kat­soim­me VHS-tal­len­tei­ta, kun ei äly­pu­he­li­mia ja Yo­u­tu­bea ol­lut. Jo sil­loin paik­ko­ja ros­kat­tiin ja ri­kot­tiin, teh­tiin älyt­tö­myyk­siä. Niis­tä kuu­lim­me hauk­ku­ja, saim­me sank­ti­oi­ta, sii­vo­sim­me, kor­ja­sim­me, opim­me ja kas­voim­me.

Nu­va­lai­set poh­ti­vat kir­joi­tuk­ses­saan ko­ke­maan­sa ris­ti­rii­taa: sa­no­taan, et­tä nuo­ris­sa on tu­le­vai­suus, mut­ta ka­tu­ku­vas­sa nuo­ria ei ha­lu­ta näh­dä. Nuo­ret ei­vät kuu­lu leik­ki­puis­toon, kaup­poi­hin, huol­to­a­se­mil­le, to­ril­le tai ylei­siin pi­hoi­hin. Pa­ras­ta oli­si, jos tuo han­ka­lin ikä vie­tet­täi­si jos­sain nä­ky­mät­tö­mis­sä kas­va­en ”kun­non ih­mi­sik­si”. Nuo­ret­han ei­vät muu­ta tee kuin huu­ta­vat, ki­roi­le­vat, ros­kaa­vat, lamp­si­vat rik­ki­re­vi­tyis­sä far­kuis­saan ja häi­ri­köi­vät mo­poil­laan.

Nuo­ruus on ai­kaa, jol­loin mi­nuus kyp­syy. Ra­jo­ja ko­e­tel­laan ja ym­mär­rys­tä oi­ke­as­ta ja vää­räs­tä, so­ve­li­aas­ta ja so­pi­mat­to­mas­ta, laa­jen­ne­taan. On tot­ta, et­tä nuo­ris­sa on huo­nos­ti käyt­täy­ty­viä yk­si­löi­tä. Mut­ta kun seu­raa vaik­ka­pa näin vaa­lien al­la käy­tä­vää jul­kis­ta, tai var­sin­kin ei-jul­kis­ta kes­kus­te­lua, niin kyl­lä me ai­kui­set­kin osa­taan. Ihan ai­kuis­ten oi­kees­ti.

Tie­ten­kään puis­tois­sa ei pidä jou­tua ke­räi­le­mään ri­kot­tu­ja pul­lo­ja tai tu­pa­kan nat­so­ja. Tie­ten­kään ru­maa käy­tös­tä, huu­ta­mis­ta, ki­roi­lua tai häi­rin­tää ei pidä sal­lia. Tie­ten­kään ros­kaa­mis­ta, rik­ko­mis­ta ja öyk­kä­röin­tiä ei pidä jou­tua kes­tä­mään. Min­kään ikä­ryh­män edus­ta­jan ta­hol­ta.

Ke­vä­tau­rin­gon so­kai­se­ma­na tar­tun nu­va­lais­ten toi­vee­seen yh­teis­työs­tä ja ym­mär­ryk­ses­tä haas­ta­mal­la mei­dät ai­kui­set kam­pan­jaan, jos­sa hy­vän käy­tök­sen ha­vait­tu­am­me pu­em­me sen sa­noik­si tu­le­vai­suu­den toi­voil­lem­me. Kii­te­tään, ke­hu­taan ja kan­nus­te­taan ha­vait­tu­am­me ros­kan osu­van ros­ka­ko­riin, kuul­les­sam­me kau­nii­ta sa­no­ja ja saa­des­sam­me tie­tä os­tos­kas­sei­nem­me. Pu­hu­taan nuo­ril­le. Huo­mi­oi­daan ja ol­laan kiin­nos­tu­nei­ta. Ope­te­taan, kas­va­te­taan, ol­laan van­hem­pia, ol­laan ai­kui­sia, ol­laan esi­merk­ke­jä. Ol­laan sel­lai­sia, kuin ha­lu­ai­sim­me nuor­tem­me ole­van.

Mer­vi Ve­nä­läi­nen

– 80-vuo­ti­aan mie­les­tä nuo­ri