Hiekka pöllyää, kun nopeat jalat tikkaavat väistellen rantaan pystytettyjä muovipulloja. Edestakaisin pullolta toiselle, välillä takaperin ja välillä sivuttain pojat juoksevat kiihtyvään tahtiin. Hengästyneet pojat viittovat tarmokkaasti taukojen aikana, mutta ääntäkään ei kuulu. Tuijotamme toimintaa hämmentyneenä, kunnes tajuamme, että kyseessä on ryhmä kuuroja.
Valloittavasti hymyilevä, siniseen haalariin pukeutunut nuori poika käveli meitä kohti samalla viittoen. Vaikka kukaan meistä ei osaa viittomakieltä kuin muutaman kirjaimen verran, ymmärrämme kysymyksen ”mikä sinun nimesi on?”. Saman tien, kun kysymys on viitottu ilmoille, ryntää pojan takaa toinen poika opettamaan meille viittomakielisiä aakkosia.
”A” piirretään hiekkaan, ja sen jälkeen neljä kättä toistaa kirjaimen käsillään. Tämä jatkuu aina aakkosten loppuun asti, ja pian viitomme jokainen oman nimemme ilmaan.
”Mukava tavata”, viittoo haalariasuinen poika.
Tämän jälkeen hän osoittaa kysyvästi käteeni tatuoitua lausetta. Juuri viittomakielen aakkoset opeteltuani, en vielä kykene viittomaan, mitä latinankielinen lause tarkoittaa, mutta alan piirtää vuoronperään kirjaimia maahan yrittäen selittään lauseen englanniksi kirjain kerrallaan. Kiinnostuneena poika kumartuu katsomaan piirtämiäni kirjaimia, ja lopulta hän ymmärtää, mitä kyynärvarteeni on tatuoitu. Peukalo nousee pystyyn ymmärtämisen merkiksi ja hymy kasvoilla vain kasvaa, kun yhteinen sävel on löytynyt, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.
Kohtaaminen kuuromykkien kanssa konkretisoi entisestään huomioitamme, joita olimme tehneet työskennellessämme ihmisten kanssa, joiden kanssa meillä ei ollut samaa kieltä. Tansaniassa olon aikana, meille oli tullut monta kertaa vastaan tilanteita, joissa swahilia puhuvat paikalliset eivät olleet ymmärtäneet ollenkaan puhumaamme englantia. Kuitenkin varsinkin liikunnan avulla yhteinen sävel oli löytynyt ajoittain hyvinkin helposti. Vaikka hipan perusajatus ei niin näppärästi menisikään lasten ajatuksiin, niin erilaiset rytmit ja taputukset olivat aina heti kaikkien hanskassa. Kuin Islannin jalkapallomaajoukkueen kannattajilla konsanaan.
Ihmisten välinen kommunikaatio ei tarvitse aina samaa kieltä, ja välillä elekieli on jopa vahvempi kuin puhuttu kieli. Yhteistyö ja toisen ymmärtäminen eivät siis aina tarvitse yhteistä kieltä, yhteinen kehonkieli on tarpeeksi. Joskus voit kuulla jopa enemmän silmilläsi kuin korvillasi.
Roosa Sallinen
proosallinen96@gmail.com