Hiek­ka pöl­ly­ää, kun no­pe­at ja­lat tik­kaa­vat väis­tel­len ran­taan pys­ty­tet­ty­jä muo­vi­pul­lo­ja. Edes­ta­kai­sin pul­lol­ta toi­sel­le, vä­lil­lä ta­ka­pe­rin ja vä­lil­lä si­vut­tain po­jat juok­se­vat kiih­ty­vään tah­tiin. Hen­gäs­ty­neet po­jat viit­to­vat tar­mok­kaas­ti tau­ko­jen ai­ka­na, mut­ta ään­tä­kään ei kuu­lu. Tui­jo­tam­me toi­min­taa häm­men­ty­nee­nä, kun­nes ta­ju­am­me, et­tä ky­sees­sä on ryh­mä kuu­ro­ja.

Val­loit­ta­vas­ti hy­myi­le­vä, si­ni­seen haa­la­riin pu­keu­tu­nut nuo­ri poi­ka kä­ve­li mei­tä koh­ti sa­mal­la viit­to­en. Vaik­ka ku­kaan meis­tä ei osaa viit­to­ma­kiel­tä kuin muu­ta­man kir­jai­men ver­ran, ym­mär­räm­me ky­sy­myk­sen ”mikä si­nun ni­me­si on?”. Sa­man tien, kun ky­sy­mys on vii­tot­tu il­moil­le, ryn­tää po­jan ta­kaa toi­nen poi­ka opet­ta­maan meil­le viit­to­ma­kie­li­siä aak­ko­sia.

”A” piir­re­tään hiek­kaan, ja sen jäl­keen nel­jä kät­tä tois­taa kir­jai­men kä­sil­lään. Tämä jat­kuu ai­na aak­kos­ten lop­puun as­ti, ja pian vii­tom­me jo­kai­nen oman ni­mem­me il­maan.

”Mu­ka­va ta­va­ta”, viit­too haa­la­ri­a­sui­nen poi­ka.

Tä­män jäl­keen hän osoit­taa ky­sy­väs­ti kä­tee­ni ta­tuo­i­tua lau­set­ta. Juu­ri viit­to­ma­kie­len aak­ko­set ope­tel­tu­a­ni, en vie­lä ky­ke­ne viit­to­maan, mitä la­ti­nan­kie­li­nen lau­se tar­koit­taa, mut­ta alan piir­tää vuo­ron­pe­rään kir­jai­mia maa­han yrit­tä­en se­lit­tään lau­seen eng­lan­nik­si kir­jain ker­ral­laan. Kiin­nos­tu­nee­na poi­ka ku­mar­tuu kat­so­maan piir­tä­mi­ä­ni kir­jai­mia, ja lo­pul­ta hän ym­mär­tää, mitä kyy­när­var­tee­ni on ta­tuo­i­tu. Peu­ka­lo nou­see pys­tyyn ym­mär­tä­mi­sen mer­kik­si ja hymy kas­voil­la vain kas­vaa, kun yh­tei­nen sä­vel on löy­ty­nyt, vaik­kei yh­teis­tä kiel­tä ole­kaan.

Koh­taa­mi­nen kuu­ro­myk­kien kans­sa konk­re­ti­soi en­ti­ses­tään huo­mi­oi­tam­me, joi­ta olim­me teh­neet työs­ken­nel­les­säm­me ih­mis­ten kans­sa, joi­den kans­sa meil­lä ei ol­lut sa­maa kiel­tä. Tan­sa­ni­as­sa olon ai­ka­na, meil­le oli tul­lut mon­ta ker­taa vas­taan ti­lan­tei­ta, jois­sa swa­hi­lia pu­hu­vat pai­kal­li­set ei­vät ol­leet ym­mär­tä­neet ol­len­kaan pu­hu­maam­me eng­lan­tia. Kui­ten­kin var­sin­kin lii­kun­nan avul­la yh­tei­nen sä­vel oli löy­ty­nyt ajoit­tain hy­vin­kin hel­pos­ti. Vaik­ka hi­pan pe­ru­sa­ja­tus ei niin näp­pä­räs­ti me­ni­si­kään las­ten aja­tuk­siin, niin eri­lai­set ryt­mit ja ta­pu­tuk­set oli­vat ai­na heti kaik­kien hans­kas­sa. Kuin Is­lan­nin jal­ka­pal­lo­maa­jouk­ku­een kan­nat­ta­jil­la kon­sa­naan.

Ih­mis­ten vä­li­nen kom­mu­ni­kaa­tio ei tar­vit­se ai­na sa­maa kiel­tä, ja vä­lil­lä ele­kie­li on jopa vah­vem­pi kuin pu­hut­tu kie­li. Yh­teis­työ ja toi­sen ym­mär­tä­mi­nen ei­vät siis ai­na tar­vit­se yh­teis­tä kiel­tä, yh­tei­nen ke­hon­kie­li on tar­peek­si. Jos­kus voit kuul­la jopa enem­män sil­mil­lä­si kuin kor­vil­la­si.

Roo­sa Sal­li­nen

proo­sal­li­nen96@gmail.com