Saila Pippuri on tykästynyt eläinten hoitoon. Kaikesta näkee, että hän on toiveammatissaan.
Jouko Väistö
TOHMAJÄRVI
Jouko Väistö
Maatalouslomituksella on takanaan yli neljän vuosikymmenen historia. Lainsäädännöllä toimintaa on ohjattu vuodesta 1978 lähtien. Tänä aikana lomittajan toimenkuva on muuttunut merkittävästi.
Alkuaikoina lomittaja teki maatilan töitä laidastaan. Hänelle saatettiin karjanhoitotöiden lisäksi sälyttää kaikkia mahdollisia kotitalousaskareita leipomisesta lasten hoitoon ja jopa metsätöitä.
Nykyään lomittaja on oman alansa spesiaaliosaaja. Hänen tehtävänään on keskittyä maatilayrittäjän vuosi- ja sairauslomien tuuraamiseen niin, että kaikki keskeiset karjan hoitoon ja sen hyvinvointiin liittyvät tehtävät tulee hoidettua moitteettomasti.
Saila Pippuri Tohmajärveltä tuntee toimenkuvan muutoksen. Hän on toiminut lomittajana vuodesta 1989 lähtien ja kokenut alusta lähtien lomittamisen omaksi elämäntehtäväkseen.
Ensikosketuksen karjanhoitotöihin hän kertoo saaneensa jo kouluvuosina Löppösen tilalla Kaurilassa. Vahvaa kiintymystä eläimiin ja niiden hoitoon hän osoitti myös yläasteella. Hän halusi opintoihin liittyvän työharjoittelun aikana seurata, mitä eläinlääkäri tekee työkseen.
Yläasteelta päästyään hän hakeutui Kiteen maatalousoppilaitokseen ja sieltä suoraan työelämään lomittajaksi Tohmajärven kunnan palvelukseen.
Unelmatyö
Sailan ammatinvalintaa ohjasi halu tehdä fyysistä työtä ja ennen kaikkea rakkaus eläimiä kohtaan. Lomittajan työssä hän on päässyt toteuttamaan itseään.
Työsuhteen alkuvaiheessa lomitettavia tiloja oli paljon. Maatalouden rakennemuutoksen seurauksena tilojen määrä on pienentynyt ja niiden koko kasvanut. Lomitusrenkaassa työskentelevän Sailan työaika täyttyy kolmen tilan lomituksista ja sen lisäksi satunnaisista päivistä renkaan ulkopuolella.
Lomittajan pitää olla aamuvirkku. Niin on Sailakin. Hänen päivärutiiniinsa kuuluu herätys varttia vaille viisi, aamutoimet kotona, matka lomitettavalle tilalle, tilan kaikki karjanhoitotyöt lypsystä ruokintaan, paluu muutamaksi tunniksi kotiin ja päivän päätteeksi aamuiset rutiinit uudestaan.
Aina työtehtävät eivät pelkkiä rutiineja ole. Lomittajan on hallittava myös tilanteet, joissa eläinten asiat eivät ole kunnossa. Sormi ei saa mennä suuhun sairaustapauksissakaan. Niihin on reagoitava nopeasti, jotta vahinkoja ei pääse tapahtumaan.
Saila on pitkän työuransa aikana nähnyt maatiloilla tapahtuneen teknisen kehityksen. Monet aiemmin käsipelissä tehdyt hommat ruokinnasta lähtien hoidetaan nykyään konevoimin.
Koneiden käyttämistä hän ei ole koskaan vierastanut. Traktorien ajaminenkaan ei ole ollut koskaan ongelma.
–Olen ajatellut niin, että asioilla on taipumus järjestyä, kun toimeen tosissaan tarttuu, hän tuumaa.
Koulutusta tarpeen mukaan
Lypsyrobottia Sailan ei vielä toistaiseksi ole tarvinnut käyttää. Siihenkin olisi pari vuotta sitten ollut tarjolla koulutusta, mutta vielä tuolloin hän ei nähnyt aiheelliseksi lähteä lisäoppia hakemaan.
– Katsoin, että hyvät opit olisivat menneet hukkaan, kun robotteja ei vielä lomittamillani tiloilla ole. Ehkä se on sitten minun kohdallani se seuraava opintojen aihe, hän naurahtaa.
Samalla hän haluaa lähettää kiitokset lomatoimistolle monipuolisesta koulutustarjonnasta. Koulutuksen puutteesta työtehtävien hoitaminen ei ole koskaan jäänyt kiinni.
Lomittajana Saila on toiveammatissaan.
– Kunnioitan maaseudun ihmisiä ja annan ison arvon maatiloilla tehtävälle työlle. Koen itsekin tekeväni tärkeää työtä, kun maatilojen isännät ja emännät voivat luottavaisin mielin jättää karjanhoidon vastuulleni lähtiessään ansaittujen lomapäivien viettoon, hän kiteyttää.