Kun olin pieni mummo piti minusta huolta. Syötti ja vaihtoi vaippaa. Katsoi perään. Näistä ajoista itselläni ei ote muistikuvia, mutta niin minulle on kerrottu.
Semmoinen oli mummo. Huolehtija ja huolenpitäjä. Ei juurikaan leikkinyt kanssani, kun olin lapsi. Ei varmaan osannut tai ehtinyt, kun puuhaili aina jotain, mutta oli aina läsnä. Ei tarvinnut tulla koulusta tyhjään kotiin, kun siellä oli mummo.
Mummon ja minun yhteiset tekemiset olivat arkipäivän puuhasteluja. Mummo opetti minulle monta hyödyllistä asiaa perunamuusin teosta korvapuustien leipomiseen. Mummo oli kärsivällinen opettaja. Ei torunut minua yhtään, vaikka en olisi aina malttanut muussata perunoita kunnolla ennen maidon lisäämistä tai laitoin korvapuusteihin liikaa voita ja ne levisivät tosi muodottomiksi. Yhteiseen tekemiseen liittyy myös yksi rakkaimmista joulumuistoistani: mummon, äidin ja minun piirakkatalkoot, joissa me mummon kanssa kaulimme piirakankuoria ja äiti rypytti piirakat. Mummon pulikasta lähti hauska rytmikäs kopina, enkä yrityksistä huolimatta koskaan onnistunut saamaan samanlaista ääntä aikaiseksi.
Mummon opetuksia on myös tavaroiden laittaminen takaisin samoille paikoille, mistä ne ovat otettu. Tämä muistuu mieleeni vieläkin, kun tekee mieli jättää tavarat lojumaan minne sattuu.
Mummolla oli malttia tehdä asioita. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin siististi kerättyjä mustikoita kuin mummon keräämät. Hän malttoi poimia marjat yksi kerrallaan ja roskitta. Itsehän kuulun sarjaan keittopuut samassa sankossa marjojen kanssa. Jos ylipäätään edes marjastan.
Marko muistaa aina mummon astianpesutavan. Rauhallisesti ja vettä loiskimatta huolellisesti huuhdellen. Mummo oli aika perinteinen ihminen ja ei helposti syttynyt uusista jutuista. Astianpesukone oli hyvä esimerkki. Mummo vastusti pesukoneen hankkimista tyyliin: "kyllä mie ne astiat tiskaan". Kone kuitenkin hankittiin ja mummo suostui sitä käyttämään. Kun tiskikone meni eräänä päivänä rikki, mummo oli ensimmäinen, joka hoputti uuden koneen hankkimista. Eli osasi mummokin olla avoin modernimmille vaihtoehdoille.
Tiskikoneen täyttö ja tyhjennys olivatkin viimeisiä kotitöitä, joita mummo vielä teki.
Käsityöt olivat mummon harrastus. Monet villasukat on mummo neulonut ja sängynpeitot virkannut.
Kaikista rakkaimmat sukat olivat jämälangoista neulotut tosi kirjavat raitasukat. Minä käytin niitä aina ja mummo parsi reiät umpeen sitä mukaa kun niitä tuli. Lopulta parsittuja kohtia oli enemmän kuin alkuperäistä sukkaa ja jouduin luopumaan rakkaista sukistani. Mummo neuloi uudet samalla idealla ja käytin niitäkin paljon, mutta ei niistä alkuperäisten veroisia tullut.
Sukka-asioissa ympyrä sulkeutui. Kun mummo ei enää neulonut sukkia, minä neuloin mummolle. Nytkin mummolla on jalassaan rakkaudella neulotut vaaleanpunaiset pitsisukat.
Mummo tykkäsi eläimistä, erityisesti kissoista. Hän seurasi mielellään keittiön ikkunasta kesällä lintujen pesäpönttötouhuja ja talvella lintulaudalla ruokailevia lintuja. Suurta närkästystä mummolle aiheutti kirjosieppopariskunta, jossa herra kirjosieppo olisi halunnut perustaa itselleen haaremin. Talvisin mummo huolestui pikkulintujen tasa-arvoisista ruokailuvuoroista ja paukutteli tuuletusikkunaa hätistelläkseen närhiä pikkulintujen eväiltä. Aika monta kertaa säikähdin näitä taloa täristäviä paukahduksia.
Orpo kalkkunanpoikanen Kononen säilytti henkensä pahvilaatikossa keittiössä. Mummo piti huolta siitäkin. Kononen oli tosin epäkiitollinen saamastaan huolenpidosta, sillä kasvaessaan isoksi kalkkunaksi, siitä tuli hieman ärhäkkä. Kerran jos toisenkin, muistan mummon turvautuneen pihamaalla katuharjaan pitääkseen Konosen lähestymisyritykset turvallisen välimatkan päässä.
Kissoista punainen Piu-kissa oli mummolle rakkain. Piu tuli meille rescue-kissana ja mummon hellässä huomassa siitä kasvoi komea kollipoika. Kun Piusta aika jätti, mummo ikävöi sitä valtavasti. Iskä hankki jostain punaisen pehmokissan ja mummo kertoi minulle silittelevänsä sitä, kun on oikein surullinen olo. Mauri ja Lilli helpottivat mummon Piu-ikävää ja varsinkin Lilli oli mummolle kehräävä sängynlämmitin ja seuralainen.
Mummo ei paljon tunteista puhellut. Hän osoitti rakkauttaan enemmän teoilla kuin sanoilla. Kun pienenä en tykännyt sipulista, mummo erotteli lihapullataikinasta osan ja paistoi minulle sipulittomat pullat. Siksi kai muistan ikuisesti, kun teininä kärvistelin sydänsuruissa ja arvelin, että saatan kuolla tähän tuskaan. Puhuin mummolle ja mummo lohdutti minua kertomalla papan kuoleman aiheuttamasta surusta, kuinka se kuitenkin pikkuhiljaa helpotti ja sen kanssa pystyi elämään. Nämä kaksi asiaahan eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia keskenään, mutta siinä hetkessä mummo osasi valita juuri oikeat sanat. Hän ei vähätellyt yhtään pahaa mieltäni vaan osoitti vertailullaan ymmärtävänsä teini-ikäistä Annukkaa.
Tässäkin asiassa mummo oli oikeassa. Nyt kun mummoa ei enää ole, lohdutan itseäni mummon sanoin: suru helpottaa ja sen kanssa pystyy elämään. Ja sitten kun aika on, tapaamme jälleen.
Mummon sairaus muutti mummoa ja minun oli vaikea sitä hyväksyä. Olisin itsekkäästi halunnut mummon olevan aina sama lempeä itsensä kuin lapsuudessani. Aika kauan mummo tunnisti minut, vaikka ei kovin usein nähty. Tiesin sen siitä, kun silmiin syttyi iloa ja mummo hymyili minulle. Usein käydessäni pelattiin muistipeliä mummon kanssa. Aluksi ihan tavallisesti, viimeiset pelit käytiin kortit kuvapuoli ylöspäin ja mummo etsi niistä pareja. Noiden korttiensa kanssa mummo vietti aikaansa muutenkin.
Surullisinta oli yhteisen kielen häviäminen. Meille jäi viimeiseksi kommunikaatiovälineeksi kosketus. Silitin aina käydessäni mummon poskea ja hahtuvaista tukkaa ja pidin kädestä kiinni. Viimeisen kerran 27.10 Tikkamäellä.
Mummo, olit minulle kovin rakas. Kiitos että olit.
Rakkaudella
Annukka