Kun olin pie­ni mum­mo piti mi­nus­ta huol­ta. Syöt­ti ja vaih­toi vaip­paa. Kat­soi pe­rään. Näis­tä ajois­ta it­sel­lä­ni ei ote muis­ti­ku­via, mut­ta niin mi­nul­le on ker­rot­tu.

Sem­moi­nen oli mum­mo. Huo­leh­ti­ja ja huo­len­pi­tä­jä. Ei juu­ri­kaan leik­ki­nyt kans­sa­ni, kun olin lap­si. Ei var­maan osan­nut tai eh­ti­nyt, kun puu­hai­li ai­na jo­tain, mut­ta oli ai­na läs­nä. Ei tar­vin­nut tul­la kou­lus­ta tyh­jään ko­tiin, kun siel­lä oli mum­mo.

Mum­mon ja mi­nun yh­tei­set te­ke­mi­set oli­vat ar­ki­päi­vän puu­has­te­lu­ja. Mum­mo opet­ti mi­nul­le mon­ta hyö­dyl­lis­tä asi­aa pe­ru­na­muu­sin te­os­ta kor­va­puus­tien lei­po­mi­seen. Mum­mo oli kär­si­väl­li­nen opet­ta­ja. Ei to­ru­nut mi­nua yh­tään, vaik­ka en oli­si ai­na malt­ta­nut muus­sa­ta pe­ru­noi­ta kun­nol­la en­nen mai­don li­sää­mis­tä tai lai­toin kor­va­puus­tei­hin lii­kaa voi­ta ja ne le­vi­si­vät tosi muo­dot­to­mik­si. Yh­tei­seen te­ke­mi­seen liit­tyy myös yk­si rak­kaim­mis­ta jou­lu­muis­tois­ta­ni: mum­mon, äi­din ja mi­nun pii­rak­ka­tal­koot, jois­sa me mum­mon kans­sa kau­lim­me pii­ra­kan­kuo­ria ja äi­ti ry­pyt­ti pii­ra­kat. Mum­mon pu­li­kas­ta läh­ti haus­ka ryt­mi­käs ko­pi­na, en­kä yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta kos­kaan on­nis­tu­nut saa­maan sa­man­lais­ta ään­tä ai­kai­sek­si.

Mum­mon ope­tuk­sia on myös ta­va­roi­den lait­ta­mi­nen ta­kai­sin sa­moil­le pai­koil­le, mis­tä ne ovat otet­tu. Tämä muis­tuu mie­lee­ni vie­lä­kin, kun te­kee mie­li jät­tää ta­va­rat lo­ju­maan min­ne sat­tuu.

Mum­mol­la oli malt­tia teh­dä asi­oi­ta. En ole kos­kaan ke­nel­lä­kään näh­nyt niin siis­tis­ti ke­rät­ty­jä mus­ti­koi­ta kuin mum­mon ke­rää­mät. Hän malt­toi poi­mia mar­jat yk­si ker­ral­laan ja ros­kit­ta. It­se­hän kuu­lun sar­jaan keit­to­puut sa­mas­sa san­kos­sa mar­jo­jen kans­sa. Jos yli­pää­tään edes mar­jas­tan.

Mar­ko muis­taa ai­na mum­mon as­ti­an­pe­su­ta­van. Rau­hal­li­ses­ti ja vet­tä lois­ki­mat­ta huo­lel­li­ses­ti huuh­del­len. Mum­mo oli ai­ka pe­rin­tei­nen ih­mi­nen ja ei hel­pos­ti syt­ty­nyt uu­sis­ta ju­tuis­ta. As­ti­an­pe­su­ko­ne oli hyvä esi­merk­ki. Mum­mo vas­tus­ti pe­su­ko­neen hank­ki­mis­ta tyy­liin: "kyl­lä mie ne as­ti­at tis­kaan". Kone kui­ten­kin han­kit­tiin ja mum­mo suos­tui sitä käyt­tä­mään. Kun tis­ki­ko­ne meni erää­nä päi­vä­nä rik­ki, mum­mo oli en­sim­mäi­nen, joka ho­put­ti uu­den ko­neen hank­ki­mis­ta. Eli osa­si mum­mo­kin ol­la avoin mo­der­nim­mil­le vaih­to­eh­doil­le.

Tis­ki­ko­neen täyt­tö ja tyh­jen­nys oli­vat­kin vii­mei­siä ko­ti­töi­tä, joi­ta mum­mo vie­lä teki.

Kä­si­työt oli­vat mum­mon har­ras­tus. Mo­net vil­la­su­kat on mum­mo neu­lo­nut ja sän­gyn­pei­tot vir­kan­nut.

Kai­kis­ta rak­kaim­mat su­kat oli­vat jä­mä­lan­gois­ta neu­lo­tut tosi kir­ja­vat rai­ta­su­kat. Minä käy­tin nii­tä ai­na ja mum­mo par­si rei­ät um­peen sitä mu­kaa kun nii­tä tuli. Lo­pul­ta par­sit­tu­ja koh­tia oli enem­män kuin al­ku­pe­räis­tä suk­kaa ja jou­duin luo­pu­maan rak­kais­ta su­kis­ta­ni. Mum­mo neu­loi uu­det sa­mal­la ide­al­la ja käy­tin nii­tä­kin pal­jon, mut­ta ei niis­tä al­ku­pe­räis­ten ve­roi­sia tul­lut.

Suk­ka-asi­ois­sa ym­py­rä sul­keu­tui. Kun mum­mo ei enää neu­lo­nut suk­kia, minä neu­loin mum­mol­le. Nyt­kin mum­mol­la on ja­las­saan rak­kau­del­la neu­lo­tut vaa­le­an­pu­nai­set pit­si­su­kat.

Mum­mo tyk­kä­si eläi­mis­tä, eri­tyi­ses­ti kis­sois­ta. Hän seu­ra­si mie­lel­lään keit­ti­ön ik­ku­nas­ta ke­säl­lä lin­tu­jen pe­sä­pönt­tö­tou­hu­ja ja tal­vel­la lin­tu­lau­dal­la ruo­kai­le­via lin­tu­ja. Suur­ta när­käs­tys­tä mum­mol­le ai­heut­ti kir­jo­siep­po­pa­ris­kun­ta, jos­sa her­ra kir­jo­siep­po oli­si ha­lun­nut pe­rus­taa it­sel­leen haa­re­min. Tal­vi­sin mum­mo huo­les­tui pik­ku­lin­tu­jen tasa-ar­voi­sis­ta ruo­kai­lu­vuo­rois­ta ja pau­kut­te­li tuu­le­tu­sik­ku­naa hä­tis­tel­läk­seen när­hiä pik­ku­lin­tu­jen eväil­tä. Ai­ka mon­ta ker­taa säi­käh­din näi­tä ta­loa tä­ris­tä­viä pau­kah­duk­sia.

Or­po kalk­ku­nan­poi­ka­nen Ko­no­nen säi­lyt­ti hen­ken­sä pah­vi­laa­ti­kos­sa keit­ti­ös­sä. Mum­mo piti huol­ta sii­tä­kin. Ko­no­nen oli to­sin epä­kii­tol­li­nen saa­mas­taan huo­len­pi­dos­ta, sil­lä kas­va­es­saan isok­si kalk­ku­nak­si, sii­tä tuli hie­man är­häk­kä. Ker­ran jos toi­sen­kin, muis­tan mum­mon tur­vau­tu­neen pi­ha­maal­la ka­tu­har­jaan pi­tääk­seen Ko­no­sen lä­hes­ty­mi­sy­ri­tyk­set tur­val­li­sen vä­li­mat­kan pääs­sä.

Kis­sois­ta pu­nai­nen Piu-kis­sa oli mum­mol­le rak­kain. Piu tuli meil­le res­cue-kis­sa­na ja mum­mon hel­läs­sä huo­mas­sa sii­tä kas­voi ko­mea kol­li­poi­ka. Kun Pius­ta ai­ka jät­ti, mum­mo ikä­vöi sitä val­ta­vas­ti. Is­kä hank­ki jos­tain pu­nai­sen peh­mo­kis­san ja mum­mo ker­toi mi­nul­le si­lit­te­le­vän­sä sitä, kun on oi­kein su­rul­li­nen olo. Mau­ri ja Lil­li hel­pot­ti­vat mum­mon Piu-ikä­vää ja var­sin­kin Lil­li oli mum­mol­le keh­rää­vä sän­gyn­läm­mi­tin ja seu­ra­lai­nen.

Mum­mo ei pal­jon tun­teis­ta pu­hel­lut. Hän osoit­ti rak­kaut­taan enem­män te­oil­la kuin sa­noil­la. Kun pie­ne­nä en ty­kän­nyt si­pu­lis­ta, mum­mo erot­te­li li­ha­pul­la­tai­ki­nas­ta osan ja pais­toi mi­nul­le si­pu­lit­to­mat pul­lat. Sik­si kai muis­tan ikui­ses­ti, kun tei­ni­nä kär­vis­te­lin sy­dän­su­ruis­sa ja ar­ve­lin, et­tä saa­tan kuol­la tä­hän tus­kaan. Pu­huin mum­mol­le ja mum­mo loh­dut­ti mi­nua ker­to­mal­la pa­pan kuo­le­man ai­heut­ta­mas­ta su­rus­ta, kuin­ka se kui­ten­kin pik­ku­hil­jaa hel­pot­ti ja sen kans­sa pys­tyi elä­mään. Nämä kak­si asi­aa­han ei­vät ole mil­lään ta­val­la ver­tai­lu­kel­poi­sia kes­ke­nään, mut­ta sii­nä het­kes­sä mum­mo osa­si va­li­ta juu­ri oi­ke­at sa­nat. Hän ei vä­hä­tel­lyt yh­tään pa­haa miel­tä­ni vaan osoit­ti ver­tai­lul­laan ym­mär­tä­vän­sä tei­ni-ikäis­tä An­nuk­kaa.

Täs­sä­kin asi­as­sa mum­mo oli oi­ke­as­sa. Nyt kun mum­moa ei enää ole, loh­du­tan it­se­ä­ni mum­mon sa­noin: suru hel­pot­taa ja sen kans­sa pys­tyy elä­mään. Ja sit­ten kun ai­ka on, ta­paam­me jäl­leen.

Mum­mon sai­raus muut­ti mum­moa ja mi­nun oli vai­kea sitä hy­väk­syä. Oli­sin it­sek­kääs­ti ha­lun­nut mum­mon ole­van ai­na sama lem­peä it­sen­sä kuin lap­suu­des­sa­ni. Ai­ka kau­an mum­mo tun­nis­ti mi­nut, vaik­ka ei ko­vin usein näh­ty. Tie­sin sen sii­tä, kun sil­miin syt­tyi iloa ja mum­mo hy­myi­li mi­nul­le. Usein käy­des­sä­ni pe­lat­tiin muis­ti­pe­liä mum­mon kans­sa. Aluk­si ihan ta­val­li­ses­ti, vii­mei­set pe­lit käy­tiin kor­tit ku­va­puo­li ylös­päin ja mum­mo et­si niis­tä pa­re­ja. Noi­den kort­tien­sa kans­sa mum­mo viet­ti ai­kaan­sa muu­ten­kin.

Su­rul­li­sin­ta oli yh­tei­sen kie­len hä­vi­ä­mi­nen. Meil­le jäi vii­mei­sek­si kom­mu­ni­kaa­ti­o­vä­li­neek­si kos­ke­tus. Si­li­tin ai­na käy­des­sä­ni mum­mon pos­kea ja hah­tu­vais­ta tuk­kaa ja pi­din kä­des­tä kiin­ni. Vii­mei­sen ker­ran 27.10 Tik­ka­mä­el­lä.

Mum­mo, olit mi­nul­le ko­vin ra­kas. Kii­tos et­tä olit.

Rak­kau­del­la

An­nuk­ka