Heil­lä on jo­tain niin ar­vo­kas­ta, joka mo­nel­ta ny­kyih­mi­sel­tä puut­tuu; rak­kaus ko­ti­seu­tuun, tut­tuun tur­val­li­seen ym­pä­ris­töön. Sii­hen ym­pä­ris­töön, jon­ka pi­ha­po­luil­la kä­vel­les­sä muis­taa nuo­ruu­den, rak­kau­den, elä­män… Hei­dän sy­dä­men­sä syk­kii maa­seu­dun rau­hal­le, vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lul­le, kai­kel­le tu­tul­le ja tur­val­li­sel­le.

Ajan ku­lu­mis­ta ei voi py­säyt­tää mi­kään, myös heil­le ikää kart­tuu ja eri­lai­sia vai­vo­ja il­me­nee. Enää ei pär­jä­tä­kään niin kuin en­nen – sil­loin nuo­re­na. Tar­vi­taan apu­ja, tur­vau­tu­mis­ta toi­seen ih­mi­seen – nyt, kun rin­nal­la ei ole­kaan se ra­kas elä­män­to­ve­ri. Myös­kin lap­set ovat muut­ta­neet muu­al­le lei­vän pe­räs­sä. Mut­ta he ha­lu­a­vat pär­jä­tä, siel­lä tu­tuil­la ko­ti­tan­hu­vil­la. ”Jos vain sai­si vä­hän apu­ja, niin mi­kä­pä oli­si elel­les­sä.”

Nuo avut tun­tu­vat kar­kaa­van jon­ne­kin, niin kuin ai­ka­kin. Eh­dot­ta­vat muut­toa vie­raa­seen ym­pä­ris­töön, kir­kol­le, pal­ve­lu­a­su­mi­seen, mut­ta kuka se ko­to­aan läh­ti­si. Ja, kun sa­no­vat, et­tä siel­lä pal­ve­lu­a­su­mi­ses­sa asu­vat Suo­men yk­si­näi­sim­mät ih­mi­set. On to­tut­tu pär­jää­mään, mut­ta nyt ei tun­nu enää jak­sa­van. Var­sin­kaan, kun lin­ja-au­tot­kaan ei­vät enää kul­je, et­tei pää­se kaup­pa­reis­su­ja te­ke­mään ja ap­tee­kis­sa käy­mään. Tak­sil­la on kal­lis­ta kul­kea. Vie­raal­ta tun­tuu myös se, et­tä ter­vey­den­huol­lon apu­ja saa­dak­seen pi­täi­si ol­la etä­vas­taa­no­ton pääs­sä di­gi­lait­tei­ta käyt­tä­en.

Ko­ti­hoi­don pal­ve­lu­ja­kin tun­tu­vat vä­hen­tä­neen. Kuu­le­man mu­kaan pi­täi­si ol­la niin huo­no­kun­toi­nen ja avu­ton, et­tä sai­si pal­ve­lui­ta. Ja kun asuu tääl­lä mat­ko­jen pääs­sä, syr­jä­seu­dul­la niin kuin sa­no­taan. Jot­kut ”vii­saat” eh­dot­ta­vat kau­pun­kiin muut­toa, siel­lä pal­ve­lut oli­si­vat lä­hel­lä. Mil­lä ra­hoil­la sin­ne voi­si muut­taa, tääl­lä syr­jä­seu­dul­la kun ta­los­ta­kaan ei saa juu­ri mi­tään. Ja ne eläk­keet ovat niin pie­net, et­tei niil­lä kau­pun­gis­sa ele­tä, so­si­aa­li­toi­men apuun ei ole ha­lua tur­vau­tua. On­han pär­jät­ty tä­hän­kin as­ti.

Kat­kel­ma on ke­hi­tel­ty tun­nois­ta, joi­ta mo­net syr­jä­seu­dul­la asu­vat tun­te­vat. Se on mo­nel­le to­del­li­suut­ta. Tun­net­ta omas­ta riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, vaik­ka niin tär­ke­ää työ­tä on teh­ty – on ol­tu nos­ta­mas­sa tätä Suo­mea ja­loil­leen! Ja nyt ei apua it­sel­le tun­nu löy­ty­vän.

Sai­raan­hoi­ta­jak­si val­mis­tut­tu­a­ni toi­min ko­ti­sai­raan­hoi­dos­sa, jol­loin käy­tän­nös­sä näin näi­den hen­ki­löi­den koh­ta­loi­ta. Ajan saa­tos­sa olen saa­nut ikä­väk­se­ni seu­ra­ta, kuin­ka pal­ve­lut syr­jä­seu­dul­la edel­leen vä­he­ne­vät. Se on täy­sin sen vas­tais­ta, kun juh­la­pu­heis­sa to­de­taan, et­tä pi­de­tään koko Suo­mi asut­tu­na. Yh­teis­kun­nan kus­tan­nus­te­hok­kuus­vaa­ti­muk­set ja in­hi­mil­li­set ar­vot ovat kuin tuk­ka­nuot­ta­sil­la.

Jo sai­raan­hoi­ta­ja­na toi­mies­sa ja myö­hem­min hal­lin­nol­li­sis­sa teh­tä­vis­sä ol­les­sa­ni, olen lu­van­nut it­sel­le­ni, et­tä teen kaik­ke­ni tä­män maa­seu­dun ”kur­jis­tu­mi­sen” eteen. Puo­lus­tan syr­jä­seu­dul­la ole­via ikäih­mi­siä ja hei­dän elin­mah­dol­li­suuk­si­aan rak­kaas­sa ko­dis­saan. Näis­sä vaa­leis­sa tämä teh­tä­vä­ni on edel­leen kir­kas­tu­nut – olen sen heil­le vel­kaa. Heil­le, jot­ka ai­koi­naan uh­ra­si­vat it­sen­sä ja ra­ken­si­vat meil­le hy­vin­voin­ti Suo­men.

”Suo­jaa, Her­ra, ko­ti­ni. An­na sil­le ar­mo­si. An­na ol­la en­ke­lein, var­ti­ja­na ko­dil­lein.”

LAH­JA-ELI­NA VA­TA­NEN

sai­raan­hoi­ta­ja, ter­vey­den­hoi­ta­ja,

ter­vey­den­huol­lon mais­te­ri

So­si­aa­li- ja ter­veys­pal­ve­lu­jen neu­vot­te­lu­kun­ta,

alu­e­vaa­lieh­do­kas (kesk.)