Kerron tässä tapauksesta, joka on aiheuttanut monille henkilöille erittäin vahvaa suuttumusta ja on surullinen esimerkki kasvottomasta ”palvelusta” ja kaiketi myös välinpitämättömyydestä.
Kyseessä on yli 90-vuotias ihana ihminen, ollut ikänsä kaikille avulias ja erittäin ystävällinen. Ja se työmäärä on valtava, mitä joutui tekemään raskaissa maataloustöissä. Harva ihminen on ottanut sitä askelmäärä, mitä hän.
Hän asuu nyt yksin syrjäkylällä lumipenkkojen keskellä puolisonsa sairastuttua pysyvästi. Lämmittää taloaan, neuloo sukkia, seuranaan kissoja. Hyvät naapurit avustavat mielellään, sillä yksin hän ei pärjäisi mitenkään. Jo 10 metrin kävely ulkona on liian pitkä matka, ilman sauvojen tukea ei onnistu ollenkaan.
Äskettäin täytimme monisivuisen anomuksen, jossa erittelimme erittäin tarkasti hänen kuljetus- ja muut palvelutarpeet. Sen seurauksena joltain viranhaltijalta tuli puhelu ja tyly vastaus: olet liian hyväkuntoinen, et saa mitään. Ei tultaisi edes kotikäynnille katsomaan pärjäämistä ja liikkumista, eikä tehtäisi edes palvelutarpeen arviointia. Eikös se olisi vähän niin kuin pakko tehdä?
Liekö viranhaltija katsonut vanhuksen kokonaisvaltaista tilannetta kristallipallosta tai arponut pyöräyttämällä rulettia, kun arvaukset eivät menneet mielestäni lähellekään oikeaa? Ainakin viranhaltijalla on parempi lääketieteellinen tietämys, kun pystyy kumoamaan kokeneen lääkärin tekemän lausunnon, jonka hän on allekirjoittanut kunniansa ja omantuntonsa kautta.
”Liikkuminen epävarmaa, horjahtelevaa ja vaappuvaa. Tarvitsee apua tuolista ylös noustessa ja liikkeelle lähtiessä pelättävä kaatumista. Liikuntakyky alentunut selkeästi, tarvitsee mm. kuljetuspalveluja.”
Lisäksi on useita liikuntakykyyn ja avuntarpeeseen vaikuttavia sairauksia, kuten huimausta.
Viesti sinne viranhaltijoille. Ei tarvitse auttaa. Pitäkää palvelunne, naapurit ja ystävät kyllä auttavat. Turha vastata tähän millään lakilätinällä tai esittää pakon sanelemia pahoitteluja, eikä varsinkaan tarvitse tulla tekemään mitään sepustuksia. Muutama kyyti kuukaudessa ja pari kahvaa, että pääsisi saunanlauteille ja ylös vessanpytyltä, oli liikaa pyydetty. Ei ole kyse siitä, ettei itsellä olisi varaa mihin tahansa apuvälineisiin, vaan kyse on periaatteesta: jos jollekin henkilölle kuuluu mikä tahansa etuisuus, se pitää myöntää. Että tällä tavalla sitä tuetaan vanhusten kotona asumista.
ANU PARKKONEN,
Kitee