Ylä­as­teel­la ja lu­ki­os­sa ruot­sin opis­ke­lu ei kiin­nos­ta­nut tip­paa­kaan. Ai­ne oli heit­tä­mäl­lä to­dis­tuk­se­ni huo­noim­mal­la ar­vo­sa­nal­la va­rus­tet­tu. Yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sis­sa­kin kie­li ai­heut­ti har­mai­ta hiuk­sia. Tun­tui, et­tä kuul­lun ym­mär­tä­mi­nen oli enem­män­kin lot­to­ri­vin täyt­tä­mis­tä kuin oi­ke­aa osaa­mis­ta.

Aja­tuk­sis­sa pyö­ri, et­tä mi­hin ih­mee­seen minä itä­suo­ma­lai­nen ruot­sia tar­vit­si­sin? On­han Suo­mi toki kak­si­kie­li­nen maa, mut­ta kuin­ka usein tois­ta ko­ti­mais­ta kiel­tä muka tar­vit­see? Esi­mer­kik­si vaik­ka sii­hen, et­tä pää­tyy opis­ke­le­maan ky­sei­sel­lä kie­lel­lä toi­sel­le puo­lel­le Suo­mea poh­jois­mai­seen erä­o­pas­kou­lu­tuk­seen.

Kou­lu­tuk­sen alus­sa käy­des­sä­ni kes­kus­te­lu­ja kurs­sil­la­ni ole­vien suo­men­ruot­sa­lais­ten kans­sa eng­lan­nik­si tun­sin olo­ni ker­ras­saan ty­pe­räk­si. Täs­sä me olem­me mo­lem­mat omas­sa ko­ti­maas­sam­me, kui­ten­kin vail­la yh­teis­tä äi­din­kiel­tä, jota voi­sim­me mo­lem­mat pu­hua ja ym­mär­tää su­ju­vas­ti.

Ja voi kuin­ka vii­me syk­sy­nä toi­voin­kaan, et­ten oli­si nuk­ku­nut suu­rin­ta osaa lu­ki­on ruot­sin op­pi­tun­neis­ta­ni. He­reil­lä olo­ni oli­si eh­kä mah­dol­lis­ta­nut sen, et­tä oli­sin voi­nut osal­lis­tua en­sim­mäis­ten opis­ke­lu­kuu­kau­sien ai­ka­na kes­kus­te­lui­hin muu­ten­kin kuin sa­no­mal­la: "int­res­sant". Hy­myl­lä ja nau­rul­la pää­see toki pit­käl­le, mut­ta sii­nä vai­hees­sa, kun ope­tel­laan eri­lai­sia ylä­köy­si­ank­ku­rei­ta tai lu­mi­tur­val­li­suut­ta ruot­sik­si, oli­si hyvä oma­ta hie­man laa­jem­pi sa­na­va­ras­to.

Tie­sin Out­door Aca­de­myyn ha­kies­sa­ni hyp­pää­vä­ni ui­ma-al­taan sy­vään pää­tyyn. Si­säi­sen mo­ti­vaa­ti­on myö­tä ruot­sin kie­len op­pi­mi­nen on kui­ten­kin su­ju­nut yl­lät­tä­vän hy­vin. Kun suu­rin haas­te eli pel­ko pu­hua it­sel­le vie­ras­ta kiel­tä, on se­lä­tet­ty, pää­see op­pi­mi­nen uu­del­la ta­val­la len­toon.

Nyt suo­men­ruot­sa­lai­nen ys­tä­vä­ni ja minä olem­me­kin roh­kais­tu­neet. Hän pu­huu mi­nul­le suo­mea ja minä hä­nel­le ruot­sia. Vä­lil­lä kum­pi­kaan ei ym­mär­rä höy­kä­sen pö­läys­tä toi­sen pu­hees­ta. Eri­tyi­ses­ti jos ereh­dyn vään­tä­mään mur­ret­ta ki­tee­läi­sit­täin. Täl­löin sel­vi­äm­me kui­ten­kin ti­lan­tees­ta eng­lan­nil­la tai pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa pan­to­mii­mil­la. Tär­kein­tä on kui­ten­kin, et­tä teem­me par­haam­me käyt­tääk­sem­me it­sel­lem­me hei­kom­pia kie­liä ja op­pi­ak­sem­me toi­sil­tam­me.

Vaik­ka op­pi­mi­nen on mah­dol­lis­ta myös ai­kui­se­na, kan­nus­tan sil­ti kaik­kia ruot­sin tun­nil­la nuk­ku­via kes­tä­mään he­reil­lä. Vaik­ka aa­mun en­sim­mäi­sel­lä tun­nil­la toi­sen ko­ti­mai­sen kie­len opis­ke­lu saat­taa jos­ta­kus­ta tun­tua tur­hal­ta, ei se sitä kui­ten­kaan ole.

Roo­sa Sal­li­nen