Kotitarvesäilöntä on on yksi omavaraisuuuden perusasioista. Kuvituskuva.
Päivi Lievonen
Siistissä sisätyössä tietokonetta naputtaessani tunnen välillä oloni luopioksi.
Ikkunasta vilkaistessa vuodenkierron työt vilahtavat mielessäni; onko vielä hyvää puintisäätä, jäätyykö äpärikkö niin ettei parane laskea eläimiä enää laiduntamaan. Sukupolvien perintö, koulutukseni ja moni muu seikka velvoittaisi minunkin palvelevan suomalaista ruoantuotantoa alkutuottajana.
Tunne on tuttu yhä useammalle; vaikka mieli palaisi tilan töihin, järki ja realiteetit kannustavat palkkatöihin. Tiloja lopettaa yhä edelleen, ja särvintä pöytään on etsittävä vainioiden sijaan virkatöistä.
Suomalaisen alkutuottajan kriisistä on puhuttu jo niin kauan, että maatalousalalle ryhtyäkseen täytyy olla melkoinen optimisti. Toisaalta kotimaisen ruoan arvostus tuntuu Venäjän hyökkäyssodan myötä edes hiukkasen nousseen, mutta kuluttajien entistä niukempi kukkaro pakottaa usein vilkuilemaan hintaa enemmän kuin alkuperää.
Luontaistalous on keino tasapainoilla ideologian ja arjen vaatimusten parissa, eikä omavaraisuuden parissa puuhastelu aiheuta samanlaista talouspainetta kuin yksittäisen tuotantosuunnan pariin heittäytyminen. Jos rutto vie perunan, talous kestää olla ostopotun varassa vuoden ympäri.
Koronavuodet nostivat innostusta kotitarvekasvatukseen, huoli sodan vaikutuksista kauppojen tarjontaan toi oman lisänsä. Viime keväänä kaupoista loppui jo kuivattu kotimainen herne, kun varautuminen nousi trendiksi.
Keski-Karjalassa osittainen omavaraisuus on monella niin kiinteä osa arkea, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Marjoja kerätään, tomaatit ja kurkut säilötään kasvihuoneen sadosta, kalaa saadaan järvestä ja hirvenlihaa metsästä.
On ilmastoteko syödä lähellä tuotettua ruokaa. Itse en jaksa uskoa ulkomailta rahdattuun soijaan tai kauran prosessointiin maidoksi matalamman hiilijalanjäljen ja eettisyyden toivossa.
Syön mieluummin kotipihassa teurastettua lähilammasta ja maidon käyn taatusti tuoreena joka päivä nykäisemässä maalaismaisemaa pusikoitumiselta varjelevan eläkeläislehmän utareesta. Naapuritilojen laareista voi täydentää valikoimaa, kun kaikkea ei ehdi kasvattaa omiksi tarpeiksi.
Sitä mukaa kun kellari täyttyy ja erilaisten purnukoiden määrä kasvaa, lisääntyy myös tyytyväisyys.
Energiakriisiä ja ruoan hinnan nousua hirvitellessä ajatus hillo- ja kurkkupurkkien rivistöstä, täydestä perunalaarista, hunajasankoista ja muista suven mittaan kasvatetuista ja säilötyistä kotoisista antimista lohduttaa kummasti. Jotain sentään olen tehnyt ruokaturvan eteen edes omalta osalta.
Päivi Lievonen
paivi.lievonen@kotikarjala.fi