Olen mai­to­ti­lal­ta läh­töi­sin ja lu­ki­oai­kaan kih­lau­tu­es­sa­ni mai­to­ti­lan isän­nän kans­sa maa­ta­lou­sy­rit­tä­jyys tuli loo­gi­sek­si ura­suun­ni­tel­mak­si. Mies on su­ku­ti­lan­sa 13 isän­tä ja tila on ol­lut sa­man su­vun hal­lus­sa vuo­des­ta 1623 al­ka­en. Tänä vuon­na siis 400 vuot­ta täyt­tyy. Maa­ti­lat ovat­kin Suo­men van­him­pia yri­tyk­siä. En­nem­min ti­lan­pi­to oli oma­va­rais­ta­lout­ta, mut­ta kyl­lä ny­ky­päi­vän maa­ti­lat ovat en­nen muu­ta yri­tyk­siä. Koti ja työ­paik­ka, työ- ja va­paa-ai­ka ovat ol­leet meil­lä, ku­ten mo­nel­la muul­la­kin maa­ta­lou­sy­rit­tä­jil­lä sama, ky­sees­sä on elä­män­ta­pa.

11.10.2022 ti­lam­me na­vet­ta tyh­je­ni lyp­sy­leh­mis­tä. Mai­don­tuo­tan­non ala­sa­joa olem­me suun­ni­tel­mal­li­ses­ti teh­neet jo pari vuot­ta ja nyt se konk­re­ti­soi­tui lyp­sy­leh­mis­tä luo­pu­mal­la. Jat­kos­sa ti­lan noin 120 heh­taa­ria on luo­mu­kas­vin­tuo­tan­nos­sa. Mi­nun koh­dal­la­ni maa­ta­lou­sy­rit­tä­jyys oli täs­sä, roo­li­ni pie­ne­nee avus­ta­vaan si­vu­toi­mi­työ­hön ja mies hoi­taa jat­kos­sa ti­laa yk­sin. It­se suun­ta­sin heti mar­ras­kuus­sa uu­del­le työ­u­ral­le.

Syi­tä lyp­sy­kar­ja­ti­lan lo­pet­ta­mi­seen oli mo­nia. Suu­rin oli var­mas­ti pit­kä maa­ta­lou­sa­lan kan­nat­ta­vuusk­rii­si, jo­hon ei lääk­kei­tä ole löy­ty­nyt. Tänä vuon­na kus­tan­nus­ten nou­sut tuo­tan­to­pa­nok­sis­sa (os­to­re­hut, säh­kö, kui­vik­keet, polt­to­öl­jy, lai­nan ko­rot…) ovat ol­leet to­del­la suu­ria ja va­li­tet­ta­vas­ti mai­don ja li­han tuot­ta­ja­hin­to­jen nou­sut ei­vät ole py­sy­neet lä­hel­lä­kään pe­räs­sä. Täs­sä vai­hees­sa voi­daan to­de­ta, et­tä ta­lou­den kan­nal­ta lo­pe­tim­me juu­ri en­nen vie­lä vai­ke­am­pia ai­ko­ja. Olen erit­täin huo­lis­sa­ni jat­ka­vien ti­lo­jen sel­vi­ä­mi­ses­tä, tun­tuu et­tä pit­kään jat­ku­nut­ta kan­nat­ta­vuusk­rii­siä ei ole oi­kein otet­tu edes to­sis­saan, saa­ti me­neil­lään ole­vaa akuut­tia kus­tan­nus­ten­nou­su­jen ai­heut­ta­maa ti­lo­jen mak­su­val­miusk­rii­siä.

Mil­tä tun­tuu ti­lan lo­pet­ta­mi­nen ja lyp­sy­kar­jan saat­ta­mi­nen teu­ra­sau­toon? Poh­ja­ten edel­lä avaa­maa­ni, jo­kai­nen ym­mär­tää, et­tä tun­nes­kaa­la on täl­lä het­kel­lä hy­vin mo­ni­nai­nen. On pal­jon hai­keut­ta ja su­rua, ker­ta kaik­ki­aan luo­pu­mi­sen­tus­kaa. Toi­saal­ta val­ta­va hel­po­tus sii­tä, et­tä enää ei tar­vit­se ar­vot­taa asi­oi­ta niin pal­jon: osal­lis­tun­ko jo­hon­kin va­paa-ajan jut­tuun, vai si­too­ko eläi­met kui­ten­kin yl­lät­tä­en töi­hin? Ker­ke­äm­me­kö mie­hen kans­sa jou­lu­aat­to­na mum­mo­laan mui­den kans­sa odot­ta­maan jou­lu­puk­kia, vai on­ko jou­lu­puk­ki ke­ren­nyt jo käy­dä en­nen kuin sel­vi­äm­me il­ta­na­ve­tal­ta pois? On­ko odo­tet­ta­va koko vuo­den tu­lo­ja saa­ta­vak­si vas­ta lop­pu vuo­des­ta? Mikä han­kin­ta voi odot­taa? Mitä las­ku­ja siir­re­tään? Hel­po­tus on siis myös suu­ri tun­ne mitä tun­nen. Odo­tan tu­le­vaa. Jat­kos­sa kai­paan var­mas­ti yrit­tä­jän va­paut­ta ja työ­mat­ko­jen puut­tu­mis­ta, mut­ta toi­saal­ta sään­nöl­li­syys työ­ai­kaan ja tu­loi­hin kuu­los­taa luk­suk­sel­ta.

Ja mitä eläi­mis­tä, hy­väs­te­lin pit­kä­ai­kai­set työ­ka­ve­ri­ni, ei se ai­van help­poa ol­lut. Olin yl­peä kar­jas­tam­me ja tal­len­sin ku­via muis­tok­si heis­tä. Kyl­lä heis­tä, ei niis­tä. Kaik­ki vuo­sien var­rel­la ki­roi­lut tem­pauk­sis­ta mitä nämä per­soo­nal­li­set ja ute­li­aat eläi­nys­tä­vät oli­vat­kaan jär­jes­tä­neet, unoh­tui­vat. Sa­moin unoh­tui yö­ai­kai­set poi’ituk­set, eläin­lää­kä­rin odot­ta­mi­set, rik­koon­tu­neet ko­neet ja kaik­ki har­mi sii­tä, et­tä so­vit­tu meno on pe­ruun­tu­nut näi­den kar­va­kor­vien ta­kia. Tun­sin ja tun­nen kun­ni­oi­tus­ta ja rak­kaut­ta leh­miä koh­taan. Si­to­va ko­tie­läin, mut­ta pal­jon an­ta­va työ­ka­ve­ri. Jo­kai­sel­la oli oma nimi ja luon­ne, kaik­ki oli­vat yk­si­löi­tä. Tot­ta kai mi­nul­la on nii­tä jo nyt val­ta­va ikä­vä. It­se asi­as­sa en ole tyh­jään na­vet­taan vie­lä us­kal­tau­tu­nut sii­vo­a­maan paik­ko­ja, vaik­ka tie­dän, et­tä se pi­täi­si teh­dä.

Täs­sä oma­koh­tai­sia aja­tuk­sia sii­tä mitä maa­ti­lan lo­pet­ta­mi­nen on ja mil­tä se tun­tuu. Jat­kos­sa tu­len ku­lut­ta­ja­na tu­ke­maan suo­ma­lais­ta maa­ta­lout­ta ja toi­von, et­tä niin myös muut­kin ku­lut­ta­jat. Jä­te­tään ne tans­ka­lai­set juus­tot, rans­ka­lai­set jo­gur­tit, vi­ro­lai­set kur­kut ja bra­si­li­a­lai­set li­hat kau­pan hyl­lyil­le. Mi­kä­li kaup­pa nii­tä ha­lu­aa tän­ne jat­kos­sa­kin tuo­da. Maa­ta­lou­den ti­lan­teen pa­ran­ta­mi­ses­sa ku­lut­ta­ja on kui­ten­kin ku­nin­gas ja rat­kai­se­vas­sa roo­lis­sa. Jat­ka­vil­le eläin­ti­loil­le toi­von kaik­kea hy­vää ja jos­pa ne pa­rem­mat ajat ovat tu­los­sa!

LEE­NA PÖK­SY­LÄI­NEN

en­ti­nen mai­to­ti­lan emän­tä

Lii­ke Nyt

Edus­kun­ta­vaa­lieh­do­kas,

Savo-Kar­ja­la