Jos va­lit­si­sin sen hel­poim­man ta­van, muut­tai­sin suo­si­ol­la vuok­ral­le ker­ros­ta­loon lä­hel­le työ­paik­kaa­ni ja har­ras­tai­sin asi­oi­ta, jos­sa kor­vaus­ta vas­taan joku muu huo­leh­ti­si har­ras­tus­mah­dol­li­suu­te­ni sii­hen kun­toon, et­tä kes­kit­tyi­sin vain suo­rit­ta­mi­seen.

Sai­sin nuk­kua joka ar­ki­aa­mu puo­li­tois­ta tun­tia pi­dem­pään, ja huo­noil­la ajo­ke­leil­lä mi­nul­la oli­si jopa kak­si tun­tia enem­män omaa ai­kaa jos­sain muu­al­la kuin au­ton ra­tis­sa päi­vit­täin. Vii­kon­lo­pun kaik­ki tun­nit oli­si­vat vail­la vel­voit­tei­ta, sil­lä ei tar­vit­si­si huo­leh­tia, on­ko ka­tol­la lii­kaa lun­ta, pi­tää­kö läm­mit­tää uu­ni, joko on ai­ka teh­dä polt­to­pui­ta tu­le­val­le vuo­del­le tai on­ko kel­la­ris­sa pe­ru­noil­le riit­tä­vän läm­min.

Sil­ti­kään en voi­si aja­tel­la­kaan maa­lai­se­lä­män vaih­ta­mis­ta kau­pun­ki­a­su­mi­seen. Pit­kät työ­mat­kat nie­lai­se­vat osan pal­kas­ta ja va­paa-ajas­ta, mut­ta olen to­del­la­kin val­mis näi­hin uh­rauk­siin saa­dak­se­ni asua maal­la.

Vii­kon­lop­pui­sin ja lo­mil­la ei ole pai­net­ta läh­teä har­ras­ta­maan mi­hin­kään, sil­lä lä­hes kaik­ki on saa­ta­vil­la joko ko­to­na tai kä­ve­ly­mat­kan pääs­sä. Toki tämä vaa­tii tuu­rin li­säk­si ta­lou­del­lis­ta ja ajal­lis­ta pa­nos­tus­ta, ei­kä kan­na­ta mie­len­rau­han­sa ta­kia las­kea, pal­jon­ko tämä elä­män­ta­pa mak­saa. It­seen­sä ja omaan hy­vin­voin­tiin si­joit­ta­mi­nen on ai­na kan­nat­ta­vaa, vaik­ka ul­ko­puo­li­sen sil­min se voi jos­kus näyt­tää jär­jet­tö­mil­tä va­lin­noil­ta. Tie­dän toki, et­tä sil­lä sum­mal­la, mitä has­saan esi­mer­kik­si he­vo­siin ja nii­den yl­lä­pi­toon, sai­sin har­ras­taa jo­tain muu­ta hy­vin­kin laa­duk­kaas­ti tai mat­kus­tel­la kaik­ki lo­ma­ni. Tai os­ta­es­sa­ni vaik­ka­pa uu­det lu­mi­ken­gät, laa­tu ja pit­kä käyt­töi­kä ovat hin­taa tär­ke­äm­mät kri­tee­rit.

Toi­saal­ta sääs­tän hiuk­ka­sen ajas­sa ja ra­has­sa, kun pää­sen hiih­tä­mään ja ret­kei­le­mään läh­te­mät­tä ko­ti­ky­läl­tä mi­hin­kään. Kai­kis­ta ar­vok­kain­ta ovat hy­vin­voin­ti ja ter­veys­hyö­dyt, joi­ta maa­lai­se­lä­mä an­taa. Mie­len­rau­ha, lä­hi­luon­non tar­jo­a­mat mah­dol­li­suu­det ai­na lii­kun­nas­ta ra­vin­toon ovat ar­jen luk­sus­ta, jota to­del­la­kin ar­vos­tan.

Aa­mu­hä­mä­räs­sä lu­mi­ses­sa met­säs­sä rak­kaan he­vo­sen kans­sa kul­ke­mi­nen on elä­mys, jota on vai­kea hin­noi­tel­la. Kun voin työ­päi­vän hä­lys­tä pa­lau­tu­ak­se­ni is­tua nuo­ti­ol­la hil­jai­suu­des­sa täy­si­kuu­ta ihail­len, en to­del­la­kaan kai­paa mi­hin­kään. Tut­tua ky­lä­la­tua lyk­kies­sä ei is­ke la­tu­rai­vo vaan kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä tä­mä­kin har­ras­tus­mah­dol­li­suus on saa­ta­vil­la lä­hel­lä ja useim­mi­ten omas­sa rau­has­sa. Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, et­tä rai­tis il­ma ja lop­pu­mat­to­mat luon­non ih­meet ki­mal­ta­vis­ta han­gis­ta kuu­si­ti­ai­sen tirs­kah­duk­siin ovat osa jo­ka­päi­väis­tä elä­mää­ni myös nii­den ar­kis­ten as­ka­rei­den lo­mas­sa.

P.L.