Hiljattain saimme lukea Kuvauksen 104-vuotiasta äitiään hoitaneesta 80-vuotiaasta Hellevistä. Kuvaus paljastaa karun todellisuuden maamme ikäihmisten ja heidän omaistensa tilanteesta. Kahdessa ja puolessa vuodessa kotiin ehti yli 200 eri kotihoitajaa. Tämä ei ole yksittäinen poikkeus vaan oire järjestelmästä, joka on ajautunut tilanteeseen, jossa sekä ikääntyneet, omaiset että hoitajat venyvät äärirajoilleen. Toki on sanottava, että tässä tilanteessa oli hienoa se, että he saivat apua ja tukea kotiinsa. Näin ei ole kaikkien kohdalla. Ei ole välttämättä edes sitä omaista, joka huolehtisi.
Suomessa puhutaan jatkuvasti kotona asumisen ensisijaisuudesta, mutta samaan aikaan mm. kotihoidon resursseja kiristetään. Tuloksena ovat kiireiset käynnit, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat, uupuvat omaishoitajat ja vanhukset, joiden turvattomuus kasvaa. Emme voi enää ratkaista tulevaisuuden haasteita samoilla keinoilla, jotka ovat jo osoittautuneet riittämättömiksi.
Puhun tästä suoraan, koska olen nähnyt tilanteen sekä työni, että omaishoitajuuden kautta. Erityisen turhauttavaa on seurata keskustelua, jossa ratkaisuksi tarjotaan yhä uudelleen samoja toimintamalleja, vaikka tiedämme niiden rajat ja jopa toimimattomuuden tässä ajassa. Samalla unohtuvat palvelumuodot, jotka ovat jo osoittaneet toimivuuttaan käytännössä.
Yksi tällainen ratkaisu on ikäihmisten perhehoito. Liian usein se jätetään kokonaan mainitsematta, vaikka se tarjoaa vaihtoehtoja niin kotihoidon tueksi kuin asumispalveluidenkin rinnalle. Alueilla, joissa perhehoitoa on kehitetty tavoitteellisesti, kotihoidon kuormitus on vähentynyt, palveluihin pääsy nopeutunut, kustannukset ovat laskeneet ja ennen kaikkea ikääntyneiden elämänlaatu on parantunut. Pysyvät ihmissuhteet, tavallinen koti ja yksilöllinen hoiva ovat asioita, joita mikään teknologinen ratkaisu ei yksin korvaa. Hellevinkin tilanteessa samana pysyvä oma kiertävä perhehoitaja olisi turvannut hyvää hoivaa ja elämää inhimillisemmin sekä kustannustehokkaammin. Teknologiaakin tarvitaan, mutta on syytä muistaa, ettei etäyhteys kosketa, nosta vuoteesta, eikä korvaa muutenkaan ihmisen läsnäoloa esimerkiksi muistisairauden edetessä. Siksi palvelurakenteen uudistamisen on perustuttava monipuolisiin ratkaisuihin, ei toimimattomaksi havaittujen mallien varaan rakennettuun järjestelmään. Aika ja tarpeet ovat muuttuneet paljon ja palvelurakenteidemme pitäisi pystyä muuttumaan niiden mukana.
Suurin ongelma ei ole se, etteikö ratkaisuja olisi. Ongelma on se, ettemme uskalla uudistaa palvelurakennetta riittävän määrätietoisesti. Jos sama resepti tuottaa vuodesta toiseen huonon lopputuloksen, ei kakkua kannata leipoa yhä uudelleen samalla ohjeella. Ohjetta ja aineksia on muutettava.
Siksi toivonkin, että koko ikääntyneiden palvelujärjestelmä uskallettaisiin alueilla nostaa pöydälle avoimesti arvioitavaksi. Ei riitä, että vaihdamme palveluiden nimiä tai siirrämme vastuuta paikasta toiseen. Tarvitsemme aidosti uudenlaisen kokonaisuuden, jossa eri hoivamuodot, sekä sosiaali- että terveyspalvelut muodostavat toimivan ja joustavan kokonaisuuden. Kokonaisuuden, jossa sekä hoivattavilla, että hoitajilla on hyvä olla!
Ikääntyneiden määrän voimakas kasvu on tiedossa oleva tosiasia. Nyt tarvitaan rohkeutta tehdä päätöksiä, jotka kunnioittavat ikääntyneiden, omaisten ja hoitajien ihmisarvoa. Ratkaisuja on jo olemassa, mutta mikään muutos ei ole kivuton.
Ensiaskeleita on otettu, kysymys kuuluu enää: uskallammeko ottaa ne riittävällä nopeudella käyttöön?
SANNA KOSONEN
Aikuisten perhehoidon kehittämispäällikkö, Perhehoitoliitto
Ikäosaamisen kehittäminen ja johtaminen, TH YAMK
Aluevaltuutettu ja aluehallituksen jäsen,
Pohjois-Karjalan hyvinvointialue