Seitsemänvuotias lapsi seisoo leikkikentän reunalla. Hän haluaisi liittyä muiden lasten leikkiin, mutta eilinen kokemus on vielä tuoreessa muistissa. "Sä et voi olla mukana, kun sä oot erilainen." Sanat olivat yksinkertaiset, mutta niiden paino oli valtava.
Kyse ei ole vain yksittäisistä sanoista – kyse on lapsen turvallisuuden tunteen murenemisesta ja oikeudesta olla oma itsensä. Kun lapsi kohtaa toistuvasti syrjintää, se näkyy kaikessa: uni on levotonta, keskittyminen vaikeutuu ja rohkeus kokeilla uusia asioita katoaa. Identiteetin kehitys, jonka pitäisi olla iloinen matka itsensä löytämiseen, muuttuu kamppailuksi piiloutumisesta.
Me aikuiset luomme sen maailman, jossa lapset kasvavat. Kun aikuinen kävelee ohi syrjintätilanteessa sanomatta mitään, lapsi oppii, että tämä on hyväksyttävää. Kun taas aikuinen pysähtyy ja osoittaa, että jokainen lapsi on arvokas, hän opettaa jotain paljon tärkeämpää kuin pelkän säännön.
Varhainen puuttuminen alkaa havainnoimisesta ja läsnäolosta. Emme ohita tilanteita ajattelemalla, että lapset selvittävät asian keskenään. Kun huomaamme lapsen jäävän ulkopuolelle, rohkaisemme häntä mukaan. Kun kuulemme loukkaavia sanoja, pysähdymme: "Mitä äsken tapahtui? Miltä sinusta tuntui?" Kun lapsi uskaltaa kertoa, kuuntelemme, uskomme ja sanomme ääneen: "Tuo ei ole ok. Meillä jokainen on yhtä arvokas."
Myös pienet arjen valinnat merkitsevät. Kirjat, joissa on monenlaisia perheitä. Puhe siitä, että erilaisuus on rikkaus. Nopea reagointi ensimmäiseen poissulkemiseen estää sen kertautumisen.
Valitsemme joka päivä, millaisessa maailmassa lapsemme kasvavat – valitaan sellainen, jossa jokainen lapsi kuuluu joukkoon.
IRIS DAMSTÈN
Tukihenkilötoiminnan koordinaattori
MLL:n Järvi-Suomen piiri