Lau­an­tai aa­mu 5.7. val­ke­ni au­rin­koi­se­na, mut­ta tuu­li­se­na ja vii­le­ä­nä. Yö­vyt­ty­ä­ni Sa­von­lin­nas­sa, en­nen Pa­rik­ka­lan pai­kal­lis­ju­naan nou­se­mis­ta, lu­nas­tin va­raa­ma­ni kuk­ka­kim­pun lä­hei­ses­tä kuk­ka­kau­pas­ta. Kai­ken­va­ra-ih­mi­nen ei läh­de pik­ku­reis­sul­le­kaan tyh­jin kä­sin. Näh­ty­ään rep­pu­ni, kom­men­toi saat­ta­jak­si läh­te­nyt mie­he­ni: ”On­ko­han si­nul­la Ar­ja var­mas­ti tar­peek­si tuo­ta ta­va­raa?”

Osoit­tau­tui pian ole­van juu­ri täs­mä­mää­rä. Jo en­nen ase­ma­lai­tu­ril­le pää­syä sain kai­vel­la si­sä­ken­gik­si va­raa­ma­ni san­daa­lit, jot­ka on­nek­si so­pi­vat hy­vin rak­kaan su­ku­lai­se­ni Tar­jan jal­kaan. Hä­nen ken­kän­sä oli­vat sa­la­ka­va­las­ti kaap­pi­säi­ly­tyk­ses­sä pääs­seet ha­per­tu­maan. Poh­jis­ta nä­kyi ou­dos­ti ir­toi­le­van mus­tia mu­ru­sia. Kun ei pal­jas­jal­kai­se­na tar­vin­nut tai­val­taa, niin ei tämä epi­so­di tah­ti­am­me hai­tan­nut. Ken­gät vain su­jau­tet­tiin en­sin va­ra­kas­sii­ni, ja sii­tä myö­hem­min ros­kiin. Näin al­koi ai­nut­laa­tui­nen mat­kam­me, jos­ta ei pik­ku­kom­mel­luk­sia ja nau­rua puut­tu­nut. Ei myös­kään mui­ta su­ku­lai­sia, sil­lä oli­han mat­kam­me pää­tar­koi­tuk­se­na Paak­ku­nais­ten Su­ku­seu­ran ko­kous.

Tar­ja muis­te­li kau­an sit­ten käy­neen­sä ker­ran Ki­teel­lä, jos­kus nuo­ruu­des­saan. Minä – al­ku­jaan ke­sä­lah­te­lai­nen – mat­ka­sin paik­ka­kun­nal­le ihan en­sim­mäis­tä ker­taa, mikä edel­leen tun­tuu us­ko­mat­to­mal­ta. Olin kai ai­na hu­raut­ta­nut ohi, jon­ne­kin muu­al­le.

In­ter Ci­tyn kah­den hen­gen hy­tis­sä kö­röt­te­lim­me yh­den py­sä­kin vä­lin. Vel­je­ni Vesa ja vai­mon­sa Kat­ri tu­li­vat so­vi­tus­ti Ke­sä­lah­del­ta mei­dät poi­mi­maan. Ase­mal­la näim­me le­gen­daa­ri­sen Pave Mai­ja­sen muis­to­mer­kin, jo­ten vä­lie­ta­pis­sa­kin riit­ti ihan uut­ta näh­tä­vää. Ke­sä­lah­ti – Ki­tee vä­lil­lä vaih­doim­me tär­keim­mät ajan­koh­tai­set kuu­lu­mi­set au­tos­sa. Sil­mäi­lin läpi myös ko­kouk­sen esi­tys­lis­tan. Pe­ril­lä Ki­teen­ho­vis­sa mei­dät toi­vot­ti ys­tä­väl­li­ses­ti ter­ve­tul­leik­si hal­li­tuk­sen jä­se­net Si­nik­ka ja Hel­ke sekä pal­ve­lu­al­tis Ki­teen­ho­vin hen­ki­lö­kun­ta. Koti – Kar­ja­la leh­den ko­kou­sil­moi­tuk­sen myö­tä oli pai­kal­le jä­se­nis­tös­tä saa­tu noin kol­me­kym­men­tä hen­ki­löä.

Ti­lai­suu­den aluk­si tar­joil­tiin kah­vit ja vii­ne­rit. Kä­ve­lin roh­ke­as­ti pöy­tään, jos­sa näin is­tu­van su­vun nuo­ria mie­hiä. Esit­täy­dyin, ker­roin ol­lee­ni hal­li­tuk­ses­sa kuu­si vuot­ta, ja nyt ha­lu­kas an­ta­maan paik­ka­ni toi­sel­le. Roh­kai­sin nuor­ta su­ku­pol­vea tu­le­maan mu­kaan hal­li­tuk­seen. Kan­nat­ti! Ky­sei­ses­tä pöy­tä­seu­ru­ees­ta Sasu ja Vil­le Paak­ku­nai­nen ovat ny­kyi­ses­sä hal­li­tus­ko­koon­pa­nos­sa.

Pu­heen­joh­ta­ja­na toi­mi­neen Hel­ke Paak­ku­nai­sen joh­dol­la ko­kous ete­ni vai­he vai­heel­ta mal­lik­kaas­ti, ja hal­li­tus saa­tiin uu­dis­tu­maan kol­mel­la uu­del­la jä­se­nel­lä. Ko­kouk­sen jäl­keen koit­ti var­si­nai­nen ko­ho­koh­ta: Lei­la Luuk­kai­sen ja Pent­ti Oja­jär­ven esiin­ty­mi­nen – ihan huip­pua! Mikä iloi­nen jäl­leen­nä­ke­mi­nen, kun sain ta­va­ta pit­käs­tä ai­kaa lah­jak­kaan ala­kou­lu­ka­ve­ri­ni Lei­lan. Erää­seen lau­luun Lei­la ker­toi ide­an syn­ty­neen Vil­le Paa­kon­maan (= isä­ni Vil­jo Paak­ku­nai­sen) ai­koi­naan ku­vaa­mas­ta sa­teen odo­tuk­ses­ta. Su­kuun lin­kit­ty­vä tär­keä kap­pa­le oli myös Pen­tin esit­tä­mä ja hä­nen it­sen­sä sä­vel­tä­mä ”Il­lan maku” – ru­nos­ta teh­ty lau­lu. Mo­net muut voi­maut­ta­vat kap­pa­leet kuu­lui­vat duon esi­tyk­seen, jon­ka lo­puk­si ylei­sö­kin sai lau­laa tut­tua ”Hum­ma­ni hei”. Minä hoi­la­sin kor­va­ma­dok­si jää­nyt­tä sä­vel­mää mon­ta päi­vää jäl­ki­kä­teen.

Nämä yk­si­tyis­koh­dat jäi­vät eri­tyi­ses­ti mie­lee­ni. Tai­sin ol­la niin hal­ti­oi­tu­nut esi­tyk­ses­tä, et­tä kuk­ka­kimp­pu mei­na­si unoh­tua nö­köt­tä­mään is­tui­me­ni vie­reen. On­nek­si on nuo huo­leh­ti­vat su­ku­lai­set! Tar­ja muis­tut­ti, ja saim­me kut­sut­tua Lei­lan ja Pen­tin ta­kai­sin esiin­ty­mis­pai­kal­le. Näin saa­toin ojen­taa ku­kat heil­le, kii­tok­sek­si mu­sii­kis­ta.

Kunniajäsenet, serkukset, Pentti Paakkunainen ja Ritva Paakkunainen.

Arja Paakkunainen

Suu­ren kii­tok­sen an­sait­se­vat Su­ku­seu­ran kun­ni­a­jä­se­nik­si ni­mi­te­tyt Rit­va ja Pent­ti Paak­ku­nai­nen. He ovat jak­sa­neet si­tou­tu­nees­ti teh­dä työ­tä Su­ku­seu­ran toi­min­nan eteen jo vuo­si­kym­me­nien ajan.

Kar­ja­lai­nen pi­to­pöy­tä an­ti­mi­neen oli run­sas ja her­kul­li­nen, kii­tos hen­ki­lö­kun­nan. Läm­pi­mien ruo­kien li­säk­si lemp­pa­rei­ta­ni oli­vat sa­vu­mui­kut sekä ko­ti­te­koi­set kar­ja­lan­pii­ra­kat. Nii­tä ke­huin sa­mal­la, kun Lei­lan kans­sa vaih­doim­me kuu­lu­mi­set ja aja­tuk­sia kir­joit­ta­mi­ses­ta. Lei­la ker­toi op­pi­neen­sa kir­joit­ta­mi­ses­ta ai­ka­naan Erk­ki Paak­ki­sel­ta. Lap­suu­des­ta­ni muis­tan Er­kin ja isä­ni ys­tä­vyy­den, sekä hei­dän lu­kui­sat kir­jal­li­suus­kes­kus­te­lun­sa.

Päi­vä su­ku­ko­kouk­ses­sa an­toi toi­voa ja us­koa toi­min­nan jat­ku­mi­seen. On hie­noa näh­dä uu­dis­tus­ta ja nuo­rem­man su­ku­pol­ven kiin­nos­tus­ta su­ku­juu­ris­taan. Ta­pah­tu­ma kaik­ki­neen oli niin mer­kit­tä­vä ja mie­leen­pai­nu­va, et­tä seu­raa­van ker­ran en ohi­ta mai­ni­o­ta kar­ja­lais­ta paik­ka­kun­taa. Ai­on mat­kus­taa uu­des­taan syn­nyin­seu­tu­ni mai­se­miin, ja ihan muu­ten vain Ki­teel­le.

Ar­ja Paak­ku­nai­nen