Oli­pa an­ka­ra tal­vi. Eri­tyi­sen han­ka­lan sii­tä teki pa­lel­tu­nut ne­nä­ni, joka ei tun­tu­nut kes­tä­vän pa­rin mi­nuu­tin mat­kaa park­ki­pai­kal­ta lap­sen es­ka­riin. Tä­män vuok­si hiih­tä­mi­nen jäi yh­teen ker­taan ja lä­hes kaik­ki muut­kin tal­viul­koi­lu­haa­vee­ni to­teu­tu­mat­ta. Tun­tuu, kuin oli­sin viet­tä­nyt vii­mei­set pari kuu­kaut­ta si­sä­ti­lois­sa.

Sik­si ke­vään tulo on tun­tu­nut tänä vuon­na jopa poik­keuk­sel­li­sen mah­ta­val­ta. Pu­rot ei­vät tätä kir­joit­ta­es­sa vie­lä var­si­nai­ses­ti so­li­se, mut­ta otim­me per­hee­ni kans­sa va­ras­läh­dön ja kä­vim­me pi­hal­la kai­va­mas­sa rou­tai­seen maa­han pie­niä ojia, jois­sa ui­tim­me ol­jen­kor­sia. Näi­tä sit­ten tö­kim­me eteen­päin noin puo­len sen­tin sy­vyi­ses­sä ku­ra­ve­des­sä. Kos­ka minä ja poi­ka­ni vie­täm­me ny­kyi­sin ison osan ajas­tam­me Kes­ki­maas­sa, pää­tim­me, et­tä ky­sees­sä ovat hal­ti­oi­den ve­neet.

Ke­vät on ken­ties suo­sik­ki­vuo­de­nai­ka­ni. Juu­ri pu­ro­jen ra­ken­ta­mi­nen ja su­la­van ve­den seu­raa­mi­nen ovat ai­na ol­leet ke­vät­tun­nel­moin­tie­ni kes­ki­ös­sä. Muis­tan vie­lä­kin erään ke­väi­sen il­ta­päi­vän ja suu­ret pa­dot, joi­ta ra­ken­sin nuos­ka­lu­mes­ta Kuo­pi­on Har­ju­ka­dul­la noin vii­si­vuo­ti­aa­na. Vesi syök­syi hur­jaa vauh­tia ka­tu­vie­mä­riin, kun va­pau­tin ve­det.

Tei­ni-ikäi­se­nä mi­nun oli ta­pa­na men­nä Vuo­ri­lam­men met­siin kat­se­le­maan su­la­van lu­men ai­kaan­saa­mia pie­niä kos­kia ja kuun­te­le­maan lin­tu­jen ke­väis­tä lau­lua. Kun ai­koi­na­ni muu­tin Hel­sin­kiin, jäin kai­paa­maan juu­ri näi­tä luon­to­e­lä­myk­siä.

Läm­mön, odo­tuk­sen ja ilon li­säk­si ke­vää­seen liit­tyy myös mui­ta, han­ka­lam­min mää­ri­tel­tä­vis­sä ole­via tun­te­muk­sia. Kau­ko Röyh­kä lau­laa pa­nii­kin tun­tees­ta, joka tu­lee joka ke­vät. ”Huh­ti­kuu on kuu­kau­sis­ta jul­min”, kir­joit­taa puo­les­taan T.S. Eli­ot ru­nos­saan Au­ti­o­maa. Igor Stra­vins­kyn Ke­vä­tuh­rin kuun­te­lu kuu­luu ke­väi­siin pe­rin­tei­sii­ni. Tu­tus­tuin te­ok­seen jo vuo­si­kym­me­niä sit­ten, mut­ta en osaa vie­lä­kään sa­noa, pi­dän­kö minä tuos­ta ka­oot­ti­ses­ta ja ajoit­tain suo­ras­taan ra­sit­ta­vas­ta sä­vel­lyk­ses­tä.

Ken­ties ke­vät­tä ku­vaa­kin par­hai­ten lii­ke ja le­vot­to­muus. Se on myös seik­kai­lu­jen ai­kaa. J.R.R. Tol­kie­nin kir­jas­sa Ho­bit­ti on huh­ti­kuu, kun Bil­bo Rep­pu­li läh­tee mat­kal­le koh­ti Yk­si­näis­tä vuor­ta. Myös mei­dän per­hees­säm­me ke­vät mer­kit­see uu­den al­ka­mis­ta. Va­jaan kuu­kau­den ku­lut­tua olen läh­dös­sä Van­taal­le maa­laa­maan tu­le­vaa asun­to­am­me. Olen iloi­nen ja in­nois­sa­ni, mut­ta sa­mal­la mie­les­sä­ni on jon­kin­lai­nen hai­keus. Suo­raan Ki­teen asun­tom­me ta­ka­pi­hal­ta pää­see Pää­ty­een­lah­den ran­ta­met­sik­köön, joka on poi­ka­ni ja mi­nun lei­keis­sä muut­tu­nut Ri­ven­del­lik­si, Ho­bit­ti­lak­si tai Mor­do­rik­si. Minä olen Bil­bo ja poi­ka­ni Mer­ri. Jos­kus olen Gan­dalf. Mi­nul­le tu­lee ikä­vä näi­tä paik­ko­ja.

Ke­vät­tun­nel­moin­nis­sa kan­nat­taa kui­ten­kin muis­taa malt­ti. En­sim­mäi­se­nä Ki­teen-ke­vää­nä­ni muu­ta­ma vuo­si sit­ten kat­se­lin tyr­mis­ty­nee­nä, kun ta­ka­pi­han juu­ri pal­jas­tu­nut nur­mik­ko oli peit­ty­nyt pak­suun val­koi­seen lu­mi­vaip­paan. Oli tou­ko­kuu.

Miik­ka Ki­vi­nen