Saa­koon jou­lun sa­no­ma ol­la ylim­pä­nä jou­lun vie­tos­sam­me. 1Joh.4 ”Sii­nä il­mes­tyi meil­le Ju­ma­lan rak­kaus, et­tä Ju­ma­la lä­het­ti ai­no­kai­sen Poi­kan­sa maa­il­maan, et­tä me eläi­sim­me hä­nen kaut­tan­sa. Sii­nä on rak­kaus – ei sii­nä, et­tä me ra­kas­tim­me Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän ra­kas­ti mei­tä ja lä­het­ti Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si.

Lä­heis­ten koh­taa­mi­nen, jou­lu­lau­lut, jou­lu­va­lot, pi­pa­rin tuok­sui­set jou­lu­pöy­dät ja kaik­ki muu pe­rin­ne… Kaik­ki tämä on ihan hy­vää. En­tä, kun jou­lu on ohi, oli­ko jou­lun sa­no­ma kuin si­vu­roo­lis­sa? Eh­kä jos­sain jou­lu­lau­lus­sa mai­nit­tiin jopa Jee­sus-nimi, tai kuul­tiin muun to­hi­nan kes­kel­lä jou­lu­e­van­ke­liu­mi, mut­ta se ei men­nyt sy­dä­men ta­sol­le. Mikä oh­jaa si­sin­täm­me? On­ko si­si­kun­nas­sa luk­ko­ja, joi­ta ei saa au­ki kuin sei­men ää­rel­lä pol­vil­laan.

Hän, Ju­ma­lan poi­ka syn­tyi ih­mi­sek­si ta­val­lis­ten ih­mis­ten kes­kel­le il­man ih­mis­ten juh­lin­taa. Hän kas­voi työ­läis­ko­dis­sa. Hän va­lit­si lä­him­mik­si ope­tus­lap­sik­seen mo­ni­nai­sen jou­kon, mm. ka­las­ta­jia, ver­kon ku­to­jia, tel­tan te­ki­jän, sekä hyl­jek­si­tyn tul­li­mie­hen. Ja kui­ten­kin hän oli kaik­kien val­to­jen ku­nin­gas, mut­ta hä­nen ku­nin­kuu­ten­sa ei ole ih­mis­ten maa­il­mas­ta. Me ar­vos­tam­me maal­lis­ta val­taa, voi­maa ja voit­ta­jia. Hä­nen rak­kau­des­taan nou­se­va ku­nin­kuus on kaik­ken­sa an­ta­nut­ta rak­kaut­ta.

Ver­rat­kaam­me sitä het­keä, kun Jee­sus-lap­si syn­tyi, tä­män ajan jou­lun viet­toon. Ym­mär­räm­me­kö sen, mik­si Mes­si­aan piti syn­tyä niin vaa­ti­mat­to­miin oloi­hin ja pa­ko­lai­suu­teen. Kaik­ki oli näin en­nus­tet­tu py­his­sä kir­joi­tuk­sis­sa ja kun ai­ka täyt­tyi, kai­ken piti ta­pah­tua Ju­ma­lan py­hän tah­don mu­kai­ses­ti.

Jee­sus toi pe­las­tus­sa­no­man, ar­mon Evan­ke­liu­min. Hän sa­noi, et­tä ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si, niin kuin it­se­ä­si. Sik­si jou­lun sa­no­ma on hy­vän tah­don juh­la, joka kos­kee niin köy­hiä kuin rik­kai­ta, niin op­pi­mat­to­mia kuin op­pi­nei­ta.

PEK­KA BARCK,

Ki­tee