Hyvinvointialueet kipuilevat paitsi rahan puutteesta, myös henkilökuntavajeesta. Näihin pääsyihin vedoten palvelurakennesuunnitelman mukaan pitäjien lääkärin ja sairaanhoitajan lähivastaanottojen ovet ovat sulkeutumassa. Julkisuudessa henkilökuntavajeen syynä sanotaan olevan veto- ja pitovoiman puute. Eli kuinka sosiaali- ja terveydenhuollon ammatit eivät enää ole vetovoimaisia tai, kuinka alalle kouluttautuneet eivät pysy näissä tehtävissä. Syitä veto- ja pitovoimaongelmiin on varmasti monia, kuten Tarja Hyykky osuvasti kuvasi (Karjalainen 17.8.2024).
Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja keskittävä palvelurakennesuunnitelma tarkoittaa toteutuessaan monelle hyvinvointialueen pitäjän työntekijälle lähtöä nykyisestä työpisteestä sinne, jonne osoitetaan eli useimmiten maakunnan suurimpien taajamien sotekeskuksiin. Monet heistä ovat tehneet pitkän työrupeaman, oppineet tuntemaan vastaanotoilla käyvät pitäjäläiset ja pystyneet tältä osin jo ennakoimaan tulevia verikokeita ym. Ja kuten tiedämme, tästä on ollut monella tapaa apua ja hyötyä myös vastaanotolla käyneille, kun siellä työskentelevät ovat tuttuja. Hyvän hoitosuhteen tunnusmerkki on hoidon jatkuvuus, ja juuri sen pitäjissä pitkään työskennelleet ovat mahdollistaneet. He ovat turvanneet osaltaan pitäjäläisten hyvän, joustavan ja näissä olosuhteissa toimivan, jopa taloudellisesti kestävän perusterveydenhuollon. Tällaiset töihinsä sitoutuneet, ystävälliset ja potilaslähtöiset alan ammattilaiset tulisi olla Siun sotellekin kullan arvoista pääomaa!
Keskusteltuani pitäjien vastaanottohenkilöstön kanssa, sain kuulla, kuinka heille näytetään ovea, jos uusi ”siirtotyöpaikka” ei esimerkiksi kohtuuttoman työmatkan vuoksi tule kysymykseen. Työntekijä on valinnan edessä: työmatkan pidentyessä jopa 100 kilometriksi, matkakustannukset ja työmatkaan käytettävä aika nousevat äärimmilleen. Muutto uudelle paikkakunnalle ei ole mahdollinen vaihtoehto. Osin velkaisena olevalla, syrjäseudulla olevalle kodilla ei saa riittävästi myyntituloja, jotta kodin voisi ostaa lähempää uutta työpaikkaa. Toisaalta puolisolle ei välttämättä ole töitä toisella paikkakunnalla. Entä lasten koulut?
Työhyvinvoinnin virstanpylväitä ovat henkilökunnan kuuleminen ja joustavuus. Näissä yhteistoimintaneuvotteluissa näistä eivät taida toteutua optimaalisesti kumpikaan. Toisaalta näihin järjestelyihin ei tarvitsisi mennä, jos nykyinen palvelurakenne säilyisi. Monet pitäjät ja hyvinvointialueen reunakunnat saavat vielä tällä hetkellä hyvää henkilökohtaista palvelua ja hoitoa. Puhelimessa ja vastaanotoilla ovat tutut hoitajat ja onneksi monesti tutut lääkäritkin. Eli tärkeimmät asiat kuten hoidon saatavuus ja jatkuvuus ovat vielä turvattu. On sanottu, että ”älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki”. Meillä pitäjissä ainakin Tuupovaarassa ja Kiihtelysvaarassa perusterveydenhuolto ei ole rikki, miksi sitä pitää lähteä muuttamaan?
Nyt päättäjien tulisi olla kaukaa viisaita ja ymmärtää, ettei toimivia käytänteitä auki repimällä välttämättä saada onnistuneita muutoksia ja säästöjä. Kerrannaisvaikutukset saattavat pikemminkin olla katastrofaalisia niin henkilökunnan veto- ja pitovoiman kuin säästöjenkin suhteen.
LAHJA-ELINA VATANEN
sairaanhoitaja, terveydenhoitaja,
terveydenhuollon hallinnon maisteri,
Tuupovaara