Mei­dän per­he läh­tee syk­syl­lä Hol­lan­tiin. Val­mis­tau­tu­mi­se­ni mat­kaan on saa­nut var­sin huo­mat­ta­vat mit­ta­suh­teet ot­ta­en huo­mi­oon, et­tä tar­koi­tuk­sem­me on viet­tää maas­sa va­jaat vii­si päi­vää. Olen ni­mit­täin opis­kel­lut hol­lan­tia jo rei­lun kuu­kau­den ajan. Au­tos­sa olen kuun­nel­lut kir­jas­tos­ta lai­naa­mi­a­ni kie­li­kurs­se­ja, ja ko­to­na olen opis­kel­lut kiel­tä mat­ka­pu­he­li­mel­la­ni. Li­säk­si tu­tus­tun par­hail­laan maan kult­tuu­riin lu­ke­mal­la sekä hol­lan­ti­lais­ten kir­jai­li­joi­den te­ok­sia et­tä mui­ta maa­han si­joit­tu­via ro­maa­ne­ja. Olen myös hank­ki­nut pak­sun tai­de­kir­jan, joka esit­te­lee Alan­ko­mai­den kul­ta­kau­den maa­laus­tai­det­ta. Mikä lois­ta­va os­tos! Te­ok­sen esit­te­le­mät suu­ret öl­jy­vä­ri­maa­lauk­set ovat mie­les­tä­ni kuin ai­ka­ko­ne, jol­la pää­see tu­tus­tu­maan 500 vuo­den ta­kai­seen Eu­roop­paan.

Vaik­ka lo­ma­koh­de on va­li­koi­tu­nut käy­tän­nön syis­tä – vai­mo­ni su­ku­lai­sia asuu maas­sa – tär­keä taus­ta­syy kiin­nos­tuk­sel­le­ni Hol­lan­tia koh­taan liit­tyy ylei­sem­pään Eu­roop­pa-in­nos­tuk­see­ni. En ole it­se­kään var­ma, mil­loin ja mik­si se al­koi. Lap­suu­den Sak­san-reis­su­jen ja nuo­ruu­den in­ter­rai­lin jäl­keen maa­no­sam­me al­koi tun­tua ka­lu­tul­ta, en­kä pit­kään ai­kaan haa­veil­lut Eu­roo­pan-mat­kois­ta. En myös­kään muis­ta ol­lee­ni eri­tyi­sen in­nos­tu­nut esi­mer­kik­si eu­roop­pa­lai­ses­ta kir­jal­li­suu­des­ta tai kult­tuu­ris­ta yli­pää­tään. Mie­luum­min luin vaik­ka kii­na­lais­ta luon­to­ru­nout­ta.

Eräs al­ku­sy­säys in­nos­tuk­sel­le­ni oli­vat ken­ties krei­kan kie­len kurs­sit, joil­le osal­lis­tuin muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Aloin poh­tia maa­no­sam­me yh­teis­tä men­nei­syyt­tä ja ny­ky­päi­vää ja mie­tin, mikä on mi­nun suh­tee­ni sii­hen. Var­mas­ti myös ny­kyi­nen maa­il­man­po­liit­ti­nen ti­lan­ne on vai­kut­ta­nut asi­aan. Vii­me ai­koi­na olen­kin al­ka­nut uu­del­la ta­val­la ar­vos­taa lap­se­na ja nuo­re­na te­ke­mi­ä­ni Eu­roo­pan-mat­ko­ja. Niis­tä jäi hie­no­ja muis­to­ja ja elä­vä suh­de Eu­roop­paan. Nyt ha­lu­ai­sin myös pian vii­si­vuo­ti­aan poi­ka­ni saa­van tä­män ko­ke­muk­sen

Myön­net­tä­köön, et­tä vii­den päi­vä vie­rai­lun li­säk­si per­heem­me vie­lä epä­mää­räi­sis­sä haa­veis­sa on al­ka­nut esiin­tyä aja­tus, et­tä läh­ti­sim­me jos­sain vai­hees­sa Hol­lan­tiin vä­hän pi­dem­mäk­si ai­kaa, ken­ties pa­rik­si kuu­kau­dek­si. Eh­kä Hol­lan­ti-in­nos­tuk­ses­ta­ni on tul­lut it­se­ään ruok­ki­va il­miö. Joka ta­pauk­ses­sa se on tart­tu­nut jos­sain mää­rin myös puo­li­soo­ni. Tänä aa­mu­na vai­mo­ni is­tui soh­val­la ja näp­päi­li kän­nyk­kään­sä, jos­ta kuu­lui tu­tun kuu­loi­nen lau­se: ”Ik heb een ap­pel”. Se on hol­lan­tia ja tar­koit­taa: mi­nul­la on ome­na. ”Nyt­kö se on opis­kel­ta­va?”, ih­met­te­lin ää­neen. ”Jos­kus se ai­ka on tä­hän­kin otet­ta­va”, vas­ta­si vas­ta­he­rän­nyt vai­mo­ni sil­mät ris­tis­sä.

MIIK­KA KI­VI­NEN

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi