Omaa elä­mään­sä toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la ra­ken­ta­van lap­sen van­hem­pa­na tu­lee poh­dit­tua pal­jon it­se­näi­syy­den eri muo­to­ja. Äi­ti­nä mi­nul­la on ol­lut yk­si, mel­ko yk­sin­ker­tai­nen ta­voi­te: et­tä lap­ses­ta­ni kas­vai­si toi­set huo­mi­oi­va hyvä ih­mi­nen, joka te­kee roh­ke­as­ti omia rat­kai­su­jaan ja kan­taa niis­tä myös vas­tuun.

Jos­kus olen kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä äi­ti­nä on on­nis­tu­nut sil­loin, kun al­kaa tun­tea it­sen­sä tar­peet­to­mak­si. Tun­ne ei ole mu­ka­va, mut­ta on­han se ta­val­laan loh­dul­li­nen. Ai­na­kin voi ko­kea kas­vat­ta­neen­sa omil­la ja­loil­laan sei­so­van, it­se­näi­sen ih­mi­sen.

Täs­sä maa­il­man ajas­sa it­se­näi­syys ja sen mer­ki­tys näyt­täy­ty­vät nuor­ten kes­kus­te­luis­sa en­tis­tä enem­män. Se, mis­sä asen­nos­sa maa­il­mam­me nyt on, oh­jaa hei­dän va­lin­to­jaan tai ai­na­kin nos­taa pin­taan mo­nen­lai­sia poh­din­to­ja. Mis­sä tu­le­vai­suu­des­sa on työ­tä? Mi­hin on tur­val­lis­ta aset­tua elä­mään? Us­kal­taa­ko täs­sä maa­il­mas­sa haa­veil­la per­heen pe­rus­ta­mi­ses­ta?

Kas­vu­kes­kus­ten ul­ko­puo­lel­la poh­di­taan kuu­mei­ses­ti, mil­lä kun­tiin saa­daan li­sää asuk­kai­ta ja ve­ron­mak­sa­jia. Niin myös Kes­ki-Kar­ja­las­sa. Toi­vee­na on, et­tä nuo­ret, tääl­tä opis­ke­le­maan läh­te­neet, pa­lai­si­vat ko­ti­kon­nuil­leen. Tä­hän as­ti on voi­tu lu­va­ta rau­hal­li­suut­ta, ti­laa ja tur­vaa. On­nek­si yhä on näin. Sil­ti nuo­ret poh­ti­vat, ha­lu­a­vat­ko he täs­sä ajas­sa aset­tua juu­ri itä­ra­jan lä­hei­syy­teen. Vaik­ka ko­ti­seu­tu­rak­kaus on vah­va, se ei rii­tä, jos tu­le­vai­suus näyt­tää var­mem­mal­ta muu­al­la. Ja vaik­ka äi­din­rak­kaus on vah­vin kai­kes­ta, ei sitä pidä val­jas­taa vai­kut­ti­mek­si it­se­näi­sen nuo­ren pää­tök­siin.

Rak­kaan ko­ti­maam­me it­se­näi­syys­päi­vän kyn­nyk­sel­lä toi­von luot­ta­mus­ta tu­le­vaan, luot­ta­mus­ta it­seen ja luot­ta­mus­ta toi­siin ih­mi­siin. Us­kon, et­tä pa­rem­paan tu­le­vaan voi luot­taa, sil­lä me it­se sen voim­me yh­teis­työl­lä ra­ken­taa.

Toi­von myös kuun­te­le­mi­sen tai­toa. Eri­tyi­ses­ti nyt, yh­teis­kun­nan ja­kau­tu­mi­sen voi­mis­tu­es­sa, tar­vit­sem­me kor­via enem­män kuin suu­ta. Kuu­le­vat kor­vat on syy­tä kään­tää en­tis­tä enem­män las­tem­me suun­taan, heil­le tämä maa jää sel­lai­se­na kuin sen heil­le jä­täm­me. Kuun­te­le­mal­la voim­me op­pia hy­väk­sy­mään ne­kin asi­at ja il­mi­öt, joi­ta ei ky­ke­ne ym­mär­tä­mään. It­se en ym­mär­rä Snapc­ha­tiä tai Tik­To­kia, mut­ta so­si­aa­li­sen me­di­an vai­ku­tuk­set tänä päi­vä­nä on vain hy­väk­syt­tä­vä.

Suo­mi on his­to­ri­as­saan mon­ta ker­taa to­dis­ta­nut, et­tä yh­teis­työl­lä yh­tei­seen pää­mää­rään pon­nis­ta­en, voi syn­tyä suu­ria asi­oi­ta. Kol­man­te­na toi­vee­na esi­tän­kin, et­tä ar­vos­tam­me ja vaa­lim­me kan­sa­kun­tam­me yh­te­näi­syyt­tä ja maam­me it­se­näi­syyt­tä. Se ei ole it­ses­tään­sel­vyys nyt ei­kä tu­le­vai­suu­des­sa.

Mer­vi Ve­nä­läi­nen

mer­vi.ve­na­lai­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi